Liikkeellä luonnostaan

#16/17 Montenegro 2017: 4. retkipäivä

4. retkipäivä 13.6: Vranjak - Troglava peaks - Zekova glava peak - Crna glava (2139m) - Jaganicarske rupe - Vranjak

15.5km, ylös 550 m, alas 550m, kävelyaika netto noin 5h

Neljäs retkipäivämme oli tarkoitettu lähialueen tutkimiseen. Olimme vihreillä ja lempeästi kumpuilevilla Bjelasica-vuorilla ja päivän ohjelmassa oli kiertää kolme alueen huipuista, Troglava, Zekova glava ja Crna glava, kaikki yli kahden tonnin huippuja. Aamupalalla katoksella ryhdyimme juttusille samassa pöydässä istuskelevan pariskunnan kanssa. Azra ja Miro olivat Sloveniasta ja olivat kiertämässä Bosniaa ja Montenegroa viikon mittaisella autoreissulla. Välipäivinä he tekivät päiväretkiä. Kävi ilmi, että myös he olivat aikeissa kiertää nuo edellä mainitut kolme huippua. Karttaa heillä ei kuitenkaan ollut, joten hain omani ja niistä otettiin valokuvia myöhempää käyttöä varten. Muita vieraita ei leirissä juurikaan ollut, vain kolmen hengen motoristiporukka Saksasta. Nämä kurvasivatkin pian aamiaisen jälkeen kuraisilla krossipyörillään pikkuteille.

Nousu ensimmäiselle huipuista, Troglavalle oli mitä suurinta huvia! Aurino paistoi ja ympärillä levisi joka suuntaan vuoristoniittyjen lempeästi polveilevat rinteet. Nousua oli ihan kunnolla, mutta aamusta kunto oli vielä kohdillaan. Välillä polku hukkaantui ruohikkoon, mutta toisaalta rinne oli kuljettavissa lähes paikasta kuin paikasta. Troglavalle rinne nousi melko loivasti, mutta toiselle puolen huippu oli jyrkänne. Jyrkänteeltä näimme paitsi kaksi seuraavaa huippua, myös pitkälle Biogradskon laaksoon.

Vranjak loittonee, reitti nousee

Kevyt askel!

Troglava edessä, Zekova glava ja Crna glava kaukana takana

Harjannetta pitkin

Troglavan toinen kylki oli jyrkännettä

Lepohetki ensimmäisellä huipulla

Pienen maisemienihailutauon jjälkeen jatkoimme matkaa seuraavalle huipulle, Zekova glavalle, joka oli vain pienehkön kävelymatkan päässä. Tämän huipun kävelimme korkeimman kohdan vierestä, sillä huipulla oli aidattu mastorakennus. Aidatun alueen vieressä oli jälleen aika ihastella maisemia näköalapaikalla, alhaalla näkyi turkoosinsininen vuoristojärvi, Pesica jezero. Tässä kohtaa gepsissä näkyi myös merkki geokätköstä, joten päätimme hakea senkin. Kolusimme kivikkoista rinnettä mielessä vihje "kallion kolossa". Ei kovin paljon helpottava vihje tässä maastossa ja pienen etsiskelyn jälkeen luovutimme suosiolla. MItään paineita kätkön löytämisessä ei tosiaankaan ollut, sillä viime syksyn matkalla olimme jo napanneet "pakollisen" montenegrolaisen geokätkön tilastoihin.

Tässä vaiheessa saimmekin seuraa, sillä kätköä etsiskellessämme aamiaispöydän slovenialainen pari otti meidät kiinni. Jatkoimme yhtä matkaa jutustellen, mukavan oloinen pariskunta. Mirolla oli mukana vaikuttavan kokoinen järjestelmäkamera ja kävikin ilmi, että tämä vankilavirkailija toimi valokuvaajana vapaa-aikanaan ja piti myös retkeilyaiheista blogia. Osoitteesta www.mphoto.si löytyy Miron ammattimaisia kuvia myös tästä meidän yhteisestä kävelyreissustamme.

Laskeuduimme alas Zekova glavalta ja aloimme pitkän mutta häikäisevän kauniin nousun kohti Crna glavaa, suomennettuna Mustapää. Nimitys juontaa juurensa huippua peittävistä tummista männyistä, samoista joista Montenegrokin on saanut nimensä (Monte negro = mustat vuoret). Ylämäen peittivät tuhannet narsissileinikin kukinnot, näky oli henkeä salpaavan kaunis. Jos elämä ei ole aina pelkkää ruusuilla tanssimista, niin nyt se oli ainakin terälehdillä kävelemistä!

Kohti viimeistä huippua

Kukkameri!

Crna Glavan kivinen, mäntyjä osin kasvava nyppylä takana

Huipulle nousi hyvä polku, vaikka se muutaman kerran jyrkänteen vieressä kiersikin. Katse tiukasti polussa kiipeämisessä ei ollut kuitenkaan onglemia. Palkitsimme viimeisen huiputuksen lounastauolla. Tuttu puolikas leipä per henki ja vettä päälle ja taas oli olo ravittu.

Huipulla

Azra & Miro

Ja alas

Paluumatkalla Miro ja Azra laskeutuivat hieman rivakammin Mustapäältä alas. Yhtäkkiä näimme edessämme kulkevan Miron viittilöivän meille kiivaasti. Hidastimme askelia, mitähän on kyseessä? Se selvisikin pian, sillä polun vieressä köllötti kuin kivettyneenä iso ruskea käärme! Azra oli sen ohi jo kävellyt tyynesti huomaamattaan. Ihmettelimme ja kuvailimme pitkän ajan käärmettä joka ei tuntunut liikkuvan yhtään. Oli varmaan kauhusta jäykkänä. Myöhemmin löysin netstä kuvauksenkin käärmeestä, kyseessä oli Vipera Berus Bosniensis, eli vapaasti suomennettuna Bosnia kyy. Kotoisen kyymme sukulainen ja suurinpiirtein yhtä myrkyllinen (tai myrkytön, miten sen ottaa). Ei siis ollut tuo syksyn matkalla tapaamamme (kuollut) hietakyy, joka olisikin ollut paljon ikävämpi tapaus

Vipera Berus Bosniensis

Palasimme kohti Vranjakia hieman alempana kulkevaa reittiä myöten. Pienen umpinurmiosuuden jälkeen matka kulkikin pääosin sorateitä pitkin. Matka siis joutui nopeampaan kuin tullessa, vaikka tie hieman kiersikin. Yhdessä kohtaa ohitimme Biogradskan joen alkupisteen, pienet kirkasvetiset lähteet. Samoissa vesissä tulisimme uimaan huomisen päiväkävelymme jälkeen. Jostain kohden, sankkojen metsien peittämän laakson keskellä näkyi myös kaukaisuudessa kajastava Biogradskan järvi.

Biogradskan laakso, huominen määränpäämme

Rönsyakankaali

Aamupäivän huippuja alhaalta päin kuvattuna

Mäkileinikkejä?

Biogradskan järvi, huominen uimapaikkamme

Muutama ketokukka!

Takaisin Vranjakissa

Ilta kului ekokylässä leppoisasti. Peseydyimme aurinkokeräimellä toimivassa suihkussa, huolsimme itseämme ja vaatteitamme ja söimme jälleen maittavan lähiruoka-aterian. Kaikki oli siis valmiina huomista siirtymistä varten.

Hauska oli leirissä myös kuunnella viereisestä metsiköstä kaikuvaa linnunlaulukonserttia. Keltasirkut tapasivat myös lentää mökkien harjalle päivystämään. Kotoinen käkikin kukkui taukoamatta. Yleisimmät linnut ylempänä ruohikossa olivat kiurut ja niittykirviset, joita oli joka puolella.