Blogiarkisto

lauantai 21. tammikuuta 2017

#3/17 Jäätynyt reservaatti Isosuo 21.1.

Yksi lähialueiden kansallipuistoista oli jäänyt minulta kokonaan kokematta ja Tainakin oli vieraillut Puurijärvi-Isosuon kansallipuistossa kauan sitten ja sulan maan aikaan. Nyt kun suot ovat jo tukevasti jäässä, mutta lumi antaa (valitettavasti) odottaa itseään, oli mainio aika lähteä tutustumaan puistoon tunnin ajomatkan päähän. Alueellahan on sulan maan aikaan rajoituksia, Isosuolla ei saa käydä huhtikuun ensimmäisen päivän jälkeen ja tuskin siellä helppoa olisi liikkuakaan, sen verran vetiseltä kartta näyttää.

Kurvasimme Isosuon parkkipaikalle vähän ennen puolta päivää. Yksi auto parkissa, ei siis ruuhkaa vaikka päivä oli tämän vuoden hienoin talvipäivä. Ensin kävimme katsomassa Puurijärven puolen lintutornin, sitten kävelimme pitkospuita pitkin toiselle, Isosuon laidassa olevalle lintutornille.

Isosuo alueen oikea puoli. Yläpuolella Puurijärvi.

Puurijärvi, lintuparatiisi hiljaisena. Ei erityisen houkutteleva näin talvella.

Opastaulu, jossa maiseman muutos viimeisen 10v. ajalta, veden pinta noussut n.1m.




Aurinko!

Isosuon lintutorni
Isosuon reunat kasvoivat kitukasvuista mäntyä, keskellä oli tasaisempaa, helppokulkuista jäätynyttä suota. Eläinten jälkiä oli aika paljonkin, lähinnä ketun ja jäniksen. Yksi toinenkin kulkija nähtiin suolla, yksinäinen reppumies.







Välissä söimme eväät, sitten kävelimme suon toiselle laidalle katsomaan Kokemäenjokea. Joki oli jäässä mutta emme uskaltautuneet jäälle. Joimme kahvit joen rannalla auringonpaisteessa. Autolle palasimme vielä pitkostettua polkua pitkin. Reilu 9 km ja 4 tuntia taukoineen reissuun meni.

Linnuston puolesta alue on mitä ilmeisin aarre keväisin ja kesäisin. Mukava päiväretki tuosta tuli nin talvellakin.




Kokemäenjoen ranta, majava täälläkin ollut puuhissaan



sunnuntai 15. tammikuuta 2017

#2/17 Vähän vaille hiihtämässä Siikanevalla 13.-15.1.

Reissun parhaat: hiljaisuus ja pannukahvit


Ari ei ollut käynyt koskaan Siikanevalla. Huutava vääryys, asia korjattava.
Etukäteen sovimme viikonlopun tammikuun puoleenväliin, jolloin kaikella todennäköisyydellä täällä etelässäkin olisi Oikea Talvi.

Toiverikkaana pakkasin siis ensimmäistä kertaa autoon vastatervatut sukset. Optimismi osoittautui hieman liian vahvaksi, sillä lumipeite ei vain ottanut vahventuakseen matkalla kohteelle. Saavuimme autiolle Siikanevan parkkipaikalle kello seitsemän maissa illalla. Sukset jäivät siis autoon, mutta sauvat kaappasimme mukaan ja painuimme pimeälle nevalle.

Pimeä

Alkuun tuntui, että Nevalla on pilkkopimeää. Kun silmät tottuivat ja otsalampun sammutti, niin ympäröivät metsänrajat erottuivat selvästi. Lunta oli kuitenkin vain viidestä viitentoista senttiä, joten alusta oli sen verran kuoppainen ja epätasainen, että etenimme otsalamppujen turvin. Suo oli turvallisen tuntuisesti jäässä, viikon takaiset paukkupakkaset olivat tehneet tehtävänsä. Pari sulaa kohtaa matkalta löytyi sieltä mistä ennenkin.



Pitkospuut olivat liukkaan näköisesti jäässä, mutta suolla matka eteni mukavasti. Olimme Jaarikanmaan laavulla reilun tunnin kuluttua. Tullessamme oli pieni lumipyry, mutta pian tuulikin tyyntyi. Polttopuiden tekoa, makkaran paistoa, normaaleja leiripuuhia. Neva oli pakahduttavan hiljainen. Ilman tulen ääntelyä olisi kuullut oman hengityksensäkin. Harvinaista herkkua täällä etelässä. Yöpuulle painuimme ennen yhtätoista. Asetin kännykkään herätykseksi 8.30 ja heitin kännykän makupussin pohjalle lämpimään. Kokemuksesta muistin, että valon herättävään vaikutukseen ei voinut nyt luottaa, sillä aurinko nousisi vasta kello 9:25.

Yö oli lämmin, pakkasen puolella muutaman asteen. Herätessämme oli siis vielä hämärää, mutta päivä valkeni aamutoimien aikana. Aurinkoa ei koko päivänä saatu, sinitaivas pilkahti pienen hetken aamupäivällä. Suuntasimme Nevan hiljaiseen länsipäähän. Eipä ruuhkaa ollut tänään kyllä muuallakaan, sillä jäljistä päätellen koko alueella kävi lauantaina meidän lisäksemme vain yksi koiranulkoiluttaja.



Neva ennen auringon nousua
Aamupuurot tulille

Kiersimme tuttuja kulmia. nevan laitoja, saarien välistä, lahtien rämeitä tutkien. Eläinten jälkiä oli harvassa; jokunen jänis ja kettu, lintu jne. Kaivattuja susien jälkiä ei tällä kertaa näkynyt. Lounas tehtiin risukeittimellä Isosaaren näköalakalliolla.

Kulotuksen aukko erottuu selvästi Jaarikanmaan profiilissa
Päivän valoisin hetki
Sumua Nevalla
"On suuri sun rantojes autius.."



Vanhanladonsaari

Kämpällä olimme vähän ennen pimeää. Pimeän aika on pitkä vielä tammikuussakin. Kaikki iltatoimet saunan lämmittämisineen voi tehdä rauhassa ja vielä jää aikaa lukea Susi-Pulliaisen klassikkoa Suomen Suurpedot vuodelta 1974. Sivistävää. Enpä tiennytkään että Pulliaisen kasvattisudet Poika, Poju ja Petronella asuivat elämänsä ehtoopuolen Tampereen eläintarhassa!

Sunnuntaina siivosimme kämpän kaikessa rauhassa. Aamiaselle keitimme oikein kunnon pannukahvit. Lattet, pressokahvit ja suodatinkahvihifistely on tuomittu unohtumaan, kun Punavuoren hipsterit saavat joskus maistaa pannukahvia. Yhdentoista maissa kävelimme Siikanevan parkkipaikalle. Ensi kerralla sitten sauvojen lisäksi myös sukset mukaan.

Kämppä otsalampun valossa




sunnuntai 8. tammikuuta 2017

#1/17 Autio Isojärvi 7.-8.1.

Reissun erikoiset: kummitustorppa ja Velkulamminvuoren luolat

Mahtavaa, että vuoden ensimmäinen reissu oli kuin olikin valkoinen - viime vuosi päättyi runsas viikko sitten vielä vihreässä maisemassa Siikanevan lähistöllä.

Reissu-Matti oli miehittänyt Isojärven kansallipuiston jo perjantaina ja sää olikin ollut aika rapsakka, yli parikymppiä miinuksella. Itse en ehtinyt tuohon pakkasen ilotulitukseen, kaarsin Heretyn tyhjällke parkkipaikalle kello 11 maissa. Ei jälkeäkään autoista parkkipaikalla, vain koskematon, vastasatanut lumi. Mainiota!
Autio Heretty

Koskematon polku

Jää tuntui tukevalta.


Treffit olimme tehneet Kuorejärven laavulle. Siellä savu jo nousikin, Matti oli käpsötellyt aamusti Kalalahdesta ja laittanut prasut nuotioon. Hyvin ooli kuulemma kovassa pakkasessa tarjennut. Joimme kahvit ja tutkimme karttaa. Valkulammenvuoren luolaa puiston eteläpuolella olimme sopineet etukäteen käydä katsomassa talviasussaan. Kuinka ollakaan kartasta osui silmiin myäs mielenkiintoinen karttamerkki, neliö keskellä metsää ja teksti Tuomela. Mökkikö? Ei polun merkkiä, ei mitään, vain tuo neliö, joka muistutti erehdyttävästi kiven merkkiäkin. Tarkistin gepsin kartasta, että kyllä tuo rakennuksen merkiltä näytti. Tietön rakennusi puiston rajan tienoilla, keskellä metsää. Tuohaan kiinnosti, siis sinne!

Kävelimme Kuorejärveltä jäitä pitkin Hevosjärvelle. Jäät tuntuivat tukevalta, virransuun kiersimme tietty. Hevosjärvellä katsastimme majavien tekosia. Pesästä ei noussut häyryä, olisko ollut siis kesäpesä? Kuollut puusto oli aavemaisen näköinen. Metsän ennallistaja työssään.

Hevosjärvi


Hevosjärveltä johti mökin suuntaan alkumatkasta polun merkki. Merkki se tosiaan vain olikin, polkua ei kyllä ollut. Eteneminen oli vaihtelevaa. Hevosjärven tienoilla oli komeaa vanhaa kuusikkoa, mutta välillä eteen tuli kivikkoa ja jyrkänteitäkin ja aina vaan enenevissä määrin myös "lempimaisemaa", tiheää taimikkoa. 

Matka eteni siis hitaasti, mutta viimein pääsimme kohteelle. Ja kyllä, unohdettu torppahan tuo oli, kallion päälle pykätty vanha asuinpaikka. Pihapiirissä oli myös varasto, mutta ei merkkejä muista rakennuksista, saunasta, tallista tms. Millähän tuollakin on tultu aikoinaan toimeen? Isojärven rantaan oli täältä puolisen kilometriä jyrkkää rinnettä. Torppa oli jostain 1900-luvun alusta ulkomuodosta päätellen.

Mikä siellä pilkistää?
Torppa

Oksaisempi hirsi

Ihmettelimme hetken kummajaista ja jatkoimme sitten naposteltavan voimalla kohti luolia. Ensin painannetta pitkin järvelle, sitten jäätä myöten, lammelle ja taas pusikkoon. Matka ei ollut pitkä mutta rehellistä metsärämpimistä. Viimein näimme Valkulammen ja pääsimme Valkuvuoren maisemiin. Jo vain oli jylhää! Lohkareita ja jyrkänteitä oikein urakalla. Alkoi jo vähän hämärtää, mutta kaivoimme otsalamput esiin ja kiertelimme kohdetta. Tuossa oli lippaluola ja tuossa läpiryömittävä luola. Tiesin Retkipaikan jutun perusteella, että isoimman rotkon suuaukko oli puiden takana piilossa ja se löytyikin pikaisesti. Olipa hieno rotko, joka vielä kääntyi hetkenmatkan päästä 90 astetta ja muuttui rakoluolaksi. Seinämää pitkin valunut vesi oli jäätynyt jääputoukseksi. Ei tehnyt mieli liukastella luolaan pidemmälle. Tänne uudestaan kesäkelillä!

Valkulammen vuori

Pikku luola. Matti maissa. Luolan pohjalla iso kerros jäätä.
Suuaukko

Rotko
Rakoluola
Matti ja kolu


Nyt jo hämärä painoi päälle. Tarkempi tutkiskelu sai jäädä ensi kertaan. Takaisin lampia pitkin Hevosjärvelle ja sieltä laavulle. Ilta sujui perusleiripuuhien parissa. Hakkasin jäähän vedennostoavannon, paksuutta jäällä oli 10-15 cm . Aikaa oli, sillä pimeä tuli jo neljän jälkeen ja aamulla valkeni vasta 8 jälkeen (aurinko nousi noin kello 9.) Yöllä tuuli jonkin verran mutta lämpötila ei kovin kylmäksi yltynyt. Riipparissa tarkeni hyvin samalla setillä kuin Teijossa marraskuussa, kun elohopea laski aina -15 asti.

Minulle tuli vieraita, joten pika-aamiaisen jälkeen kävelimme suoraan autole, kotona olin jo ennen kello 12. Tiivis, mutta hyvä isku Isojärvelle, ensimmäinen minulle keskellä talvea.

Aamumaisema. Lauhtunut sä nostaa sumua.
Huono skannaus reitistä

Loppukirjoitus: Kaivoin esiin vanhan peruskartan vuodelta v.1966. Siellä se torppakin oli, tosin nimellä Tumela, kirjoitusasu on siis muuttunut vuosien varrella. Kartan mukaan pihapiirissä oli montakin rakennusta, nyttemmin hävinneitä. Tuohon aikaan torpalle meni vielä polkukin, kuten kuvasta näkyy.

Peruskartta v. 1966