#21/17 Norja, Lahko 18.-25.7. , päivät 3 ja 4
3. retkipäivä 19.7: Saravatnet - Kvitsteindalsgammen
Uusi aamu ja millainen! Poissa oli eilisen sumu ja sade, yön aikana säässä oli käynyt täyskäännös. Söimme aamiasen iloisissa tunnelmissa, nauttien täysin siemauksin uudesta tilanteesta. Eilinen pohdinta lumikurukin ylittämisestäkin tuntui valoisammalta sään tavoin.
Aamiaisen aikana huomasimme, että olimme saaneet seuraa, järven rantaan oli tullut niemekkeen taakse, häveliään etäisyyden päähän toinenkin teltta. Kun vielä vastapäisillä Fiskvassryggenin jyrkillä rinteilläkin kulki kaksi vaeltajaa paljait maakannaksia pitkin, olo olikin yhtäkkiä kuin Tammelan torilla - täällähän on muitakin! Hoidimme silti aamukalastukset kaikessa rauhassa (taas tyhjin käsin) ennenkuin pakkasimme ja lähdimme matkaan.
Pyjama-aamiainen
Saravatnet
Matka oli siis etelään, mutta mme uskaltaneet ylittää tuntematonta lumikurua, joten oli keksittävä vaihtoehtoinen reitti. Ylitimme Svalvasselvan alajuoksun matalasta kohdasta helposti kahlaamalla ja läksimme nousemaan etukäteen tähystettyä reittiä Fiskevassryggenin pälvi pitkin. Alun jyrkän kapuamisen jälkeen loivasti pääsimme nousemaan sujuvasti rinteen poikkisuuntaisia sulia harjanteita pitkin. Välillä eteen tuli lumikohtia, jotka ylitimme varovasti.
Tässä kohden saimme terveellisen muistutuksen lumien luonteesta. Pyrimme ylittämään lumia maastonmuotoja lukien, loivasti kaartuvissa vedenjakajakohdissa tai jänkien kohdalla. Tästä aiheutui luonnollisesti välillä aikamoisia kiertoja sopivia ylityspaikkoja etsiskellessä. Kerran houkutus oikaisuun kävi liian suureksi, sillä lumikohta kahden lumesta törröttävän kiven välissä oli vain muutama metri. Edessä kulkeva Hannu otti pitkän askeleen - ja samalla putosi suoraan kainaloitaan myöten hankeen. Kaikki kävi kovin nopeasti. Olin hieman etäämmällä eri kohdassa, heitin rinkan selästäni ja juoksin lähemmäs valmiina apuun. Hannu sai kammettua itsensä takaisin hanken pinnalle, yhtenä kappaleena. Lumen alla, kahden kiven välissä oli onkalo, jonka kohdalle Hannu oli pudonnut. Toinen jalka oli pudotessa osunut kiven päälle, muuten koko mies olisi humahtanut kaulaa myöten lumeen.
Hengenvaaraa ei tilanteessa ollut, olisimme saaneet tarvittaessa kaivettua lumeen reitin takaisin kovalle maalle. Jalka olisi toki voinut vahingoittua ja sitä kautta matka olisi saanut varhaisen ja ikävän lopun. Hangen läpi tippuminen pelästytti. Tuli mieleen, että köysi olisi ollut tarpeellinen varuste näillä keleillä. Jatkoimme matkaa eteenpäin viisastuneena ja entistäkin tarkempana.
Viattoman näköinen hanki ja kolo, johon Hannu putosi kainaloitaan myöten
Kiersimme pitkin Fiskvassryggenin rinteitä pitkin kohti kammia. Maisema muuttui entistäkin lumisemmaksi. Saimme ensimmäiset näkymät Svartisenin jäätikölle. Alhaalla näkyi Stroglomvatnetin kaksi lahtea, joista kammia lähempn oleva oli osin auki, osin jäässä. Ennen kammia meille tuli vielä toinen kohta, jossa merkitty polku sukelsi tuntemattoman kurun yli täydessä lumipuvussa. Oli mahdotonta sanoa, missä kohden kova maa sijaitsi lumen alla, joten etsimme suosiolla sulan ylityskohdan puron varresta.
Riekko
Storglomvatnetin lahti, osin auki, osin jäässä. Takana pilkistää Svartisen.
Polun paikka. Tästä ei tehnyt mieli alkaa puroa ylittämään!
Saavuimme kammille. Ensivaikutelma oli norjalaisen huippusiistin majastandardin mukaan saastainen. Joltain oli jäänyt kattilaan ruoan loput, lattia oli likaisen näköinen ja kattokin ilmiselvästi vuoti, sillä makuupatjat oli peitetty muovilla. Siivosimme hieman paikkoja ja tiskailimme astioita ja kammi alkoi tuntua jo ihan ok paikalta. Sisällä ei tehnyt mieli yöpyä, mutta hyvä kokkauspaikka se tulisi olemaan. Lisäksi kamina ja puut antoivat lupauksen siitä, että kaksi päivää litimärkinä olleet, vuotavat kenkäni saataisiin kenties yön aikana kuivaksi. (Toki tiesin jo etukäteen aikaisemmilta reissuilta, että kengät eivät vettä pidä, joten kyseessä oli vain pieni epämukavuustekijä. Illaksi minulla oli varattuna kuivat sukat ja leirikengiksi crocksit). Luimme kämppäkirjaa. Kukaan ei ollut vielä yöpynyt kammilla hiihtokelien jälkeen. Olimme kesän ensimmäiset vieraat!
Kvitsteindalsgamme
Kammista löytyi tietoja paikan päältä. Se oli tehty vuonna 2001 perinteiseen tapaan esikuvanaan Ole Peter Oedersen Fjelmannin ja hänen serkkunsa Peder Nilsenin vanha kammi Segelvatnetin itäpäässä. Serkukset olivat alueen viimeiset paimentolaiselämää viettäneet saamelaiset, joiden elämäntapa loppui 1939 Pederin hukuttua Langvatnetiin. Kammin rakenne oli mielenkiintoinen. Siinä oli kaksi samansuuntaista kaarta, jotka oli tehty liittämällä yhteen luonnonkäyrät koivurungot. Näiden varaan oli kerätty kartoimainen rinki koivurunkoja ja näiden päälle puolestaan tuohikerros ja turvetta. Myönnytyksenä nykyajalle kammissa oli lasiikkuna ja kartion pään katkaiseva pleksistä tehty yläikkuna, joka valaisi kammin tehokkaasti. Samoin tuohen ja turpeen välissä oli muovinen patolevy lisäämässä rakenteen pitkäikäisyyttä.
Kello ei ollut vielä paljon, mutta toisaalta eteenpäin jatkaminenkaan ei houkutellut. Olimme tavallaan saarroksissa. Vaihtoehtoina oli palata omia jälkiä tai jatkaa itään Gråtedalin suuntaan. Molemmat merkityt polut länteen tuntuivat kuitenkin epävarmoilta käyttää. Jäätikön vierestä kiertävä "alareitti", 16 km pitkä polku nousi 800 metrin korkeuteen ja Glomdalenin laakson pohjalla kulkevien vesien kalastuskelpoisuudesta ei ollut takeita. Suoraan itään lähtevä "yläreitti", 10 km pitkä polku Skavldalenin kautta nousi puolestaan yli 900 metriin, joten se tulisi olemaan täynnä lunta. Oli myös olemassa kolmas reitti, vanha karttoihin merkitsemätön polku Vegdalenin kautta. Sen puolivälissä oli Vegdalsvatenin kaksoisjärvet, joissa olimme etukätee ajatelleet kalastaa. Nyt 700 metrin korkeudessa olevat järvet tuntuivat enemmän pilkkireissun kohteilta. Järvien jälkeen polku menisi Vegdalenin jyrkässä laaksossa ja olisi todennäköisesti kulkukelvoton.
Otimme siis taas aikalisän, leiriydyimme ja teimme ruuat ja läksimme iltapäiväkalaan joen alajuoksulle. Kartan mukaan Lille Storglomvatnetn pohjukkaan olisi vain puolisen kilometriä, mutta todellisuudessa matka oli paljon pidempi. Storglomvatnetin vedenpinnan korkeuden vaihtelu oli kartan mukaan 125 korkeusmetriä ja nykyinen vedenpinta tarkoitti, että ranta oli karannut kauas kammista.
Joki oli häikäisevän kaunis. Auringon kimalteessa se välkehti turkoosina ja kirkasvetisenä. Vaelsimme pikku hiljaa jokivartta ihaillen järven pohjukkaan. Paikka tuntui ihanteelliselta kalastukseen, mutta tulos noudatti aiempaa kaavaa: ei tärppiäkään. Sillä hetkellä huono kalantulokaan ei tuntunut häiritsevän, olimmehan osa huikaisevaa maisemaa: oikealla ja vasemmalla kohosivat tuhatmetriset tunturit ja kaukana ison Storglomvatnetin takaa näkyivät unenomaisesti Svartisenin yhtäaikaa pehmeät ja pelottavan valkoiset dyynit.
Kammilla
Lomakuva Kreikan saaristosta? Lumi ei oikein täsmää...
Storglomsdalenin "pikkulahti", sen takana 800 metriin nouseva niemimaa ja kaukana järven takana Svartisen.
Palattuamme kammille teimme iltapalan. Huominen mietitytti. Päätimme tehdä kaksistaan Hannun kanssa vielä iltakävelynä pienen tähystysmatkan. Miltä vaikuttaisi reitti suoraan pohjoiseen Kvitsteindalia ja Elineelvan laaksoa pitkin? Kartan mukaan sieltä pitöisi päästä Segelvatnetille, jos lumitilanne sen vaan sallisi.
Nousimme Fiskevassryggenin rinteille suoraan pohjoiseen. Matka meni monen reviirin kautta: ensin piipitti tylli, sitten pörhistelivät kapustarinnat hädissään ja kaiken kukkuraksi ylhäällä oli vielä kesäkurpitsan, korjaan keräkurmitsan reviiri. Sain näpsättyä pari kohtuullista kuvaakin, sen verran lähelle pesäänsä suojelevat kahlaajat meidät päästivät.
Kesäkurmitsa suojavärissään
Kapustarinta ja Svartisen
Noustuamme Fiskevassryggenille yli 700 metrin korkeuteen tähystämään meitä odotti ikävä yllätys: lakien väliin jäi todella syvä ja pitkä kuru täynnä kinostunutta lunta. Tuosta ei tehnyt mieli yli. Samoin Kvitsteindalenin pohjan jänkä näytti jäiseltä ja lumiselta. Reitti pohjoiseen Segelvatnetille ei näyttänyt kulkukelpoiselta. Palasimme takaisin kammille pohtien samalla tulevien päivien reittiä. Jätimme päätöksen jatkosta aamuun.
Aamiaisen aikana huomasimme, että olimme saaneet seuraa, järven rantaan oli tullut niemekkeen taakse, häveliään etäisyyden päähän toinenkin teltta. Kun vielä vastapäisillä Fiskvassryggenin jyrkillä rinteilläkin kulki kaksi vaeltajaa paljait maakannaksia pitkin, olo olikin yhtäkkiä kuin Tammelan torilla - täällähän on muitakin! Hoidimme silti aamukalastukset kaikessa rauhassa (taas tyhjin käsin) ennenkuin pakkasimme ja lähdimme matkaan.
 |
| Pyjama-aamiainen |
 |
| Saravatnet |
Tässä kohden saimme terveellisen muistutuksen lumien luonteesta. Pyrimme ylittämään lumia maastonmuotoja lukien, loivasti kaartuvissa vedenjakajakohdissa tai jänkien kohdalla. Tästä aiheutui luonnollisesti välillä aikamoisia kiertoja sopivia ylityspaikkoja etsiskellessä. Kerran houkutus oikaisuun kävi liian suureksi, sillä lumikohta kahden lumesta törröttävän kiven välissä oli vain muutama metri. Edessä kulkeva Hannu otti pitkän askeleen - ja samalla putosi suoraan kainaloitaan myöten hankeen. Kaikki kävi kovin nopeasti. Olin hieman etäämmällä eri kohdassa, heitin rinkan selästäni ja juoksin lähemmäs valmiina apuun. Hannu sai kammettua itsensä takaisin hanken pinnalle, yhtenä kappaleena. Lumen alla, kahden kiven välissä oli onkalo, jonka kohdalle Hannu oli pudonnut. Toinen jalka oli pudotessa osunut kiven päälle, muuten koko mies olisi humahtanut kaulaa myöten lumeen.
Hengenvaaraa ei tilanteessa ollut, olisimme saaneet tarvittaessa kaivettua lumeen reitin takaisin kovalle maalle. Jalka olisi toki voinut vahingoittua ja sitä kautta matka olisi saanut varhaisen ja ikävän lopun. Hangen läpi tippuminen pelästytti. Tuli mieleen, että köysi olisi ollut tarpeellinen varuste näillä keleillä. Jatkoimme matkaa eteenpäin viisastuneena ja entistäkin tarkempana.
 |
| Viattoman näköinen hanki ja kolo, johon Hannu putosi kainaloitaan myöten |
 |
| Riekko |
 |
| Storglomvatnetin lahti, osin auki, osin jäässä. Takana pilkistää Svartisen. |
 |
| Polun paikka. Tästä ei tehnyt mieli alkaa puroa ylittämään! |
 |
| Kvitsteindalsgamme |
Kello ei ollut vielä paljon, mutta toisaalta eteenpäin jatkaminenkaan ei houkutellut. Olimme tavallaan saarroksissa. Vaihtoehtoina oli palata omia jälkiä tai jatkaa itään Gråtedalin suuntaan. Molemmat merkityt polut länteen tuntuivat kuitenkin epävarmoilta käyttää. Jäätikön vierestä kiertävä "alareitti", 16 km pitkä polku nousi 800 metrin korkeuteen ja Glomdalenin laakson pohjalla kulkevien vesien kalastuskelpoisuudesta ei ollut takeita. Suoraan itään lähtevä "yläreitti", 10 km pitkä polku Skavldalenin kautta nousi puolestaan yli 900 metriin, joten se tulisi olemaan täynnä lunta. Oli myös olemassa kolmas reitti, vanha karttoihin merkitsemätön polku Vegdalenin kautta. Sen puolivälissä oli Vegdalsvatenin kaksoisjärvet, joissa olimme etukätee ajatelleet kalastaa. Nyt 700 metrin korkeudessa olevat järvet tuntuivat enemmän pilkkireissun kohteilta. Järvien jälkeen polku menisi Vegdalenin jyrkässä laaksossa ja olisi todennäköisesti kulkukelvoton.
Otimme siis taas aikalisän, leiriydyimme ja teimme ruuat ja läksimme iltapäiväkalaan joen alajuoksulle. Kartan mukaan Lille Storglomvatnetn pohjukkaan olisi vain puolisen kilometriä, mutta todellisuudessa matka oli paljon pidempi. Storglomvatnetin vedenpinnan korkeuden vaihtelu oli kartan mukaan 125 korkeusmetriä ja nykyinen vedenpinta tarkoitti, että ranta oli karannut kauas kammista.
Joki oli häikäisevän kaunis. Auringon kimalteessa se välkehti turkoosina ja kirkasvetisenä. Vaelsimme pikku hiljaa jokivartta ihaillen järven pohjukkaan. Paikka tuntui ihanteelliselta kalastukseen, mutta tulos noudatti aiempaa kaavaa: ei tärppiäkään. Sillä hetkellä huono kalantulokaan ei tuntunut häiritsevän, olimmehan osa huikaisevaa maisemaa: oikealla ja vasemmalla kohosivat tuhatmetriset tunturit ja kaukana ison Storglomvatnetin takaa näkyivät unenomaisesti Svartisenin yhtäaikaa pehmeät ja pelottavan valkoiset dyynit.
 |
| Kammilla |
 |
| Lomakuva Kreikan saaristosta? Lumi ei oikein täsmää... |
 |
| Storglomsdalenin "pikkulahti", sen takana 800 metriin nouseva niemimaa ja kaukana järven takana Svartisen. |
Nousimme Fiskevassryggenin rinteille suoraan pohjoiseen. Matka meni monen reviirin kautta: ensin piipitti tylli, sitten pörhistelivät kapustarinnat hädissään ja kaiken kukkuraksi ylhäällä oli vielä kesäkurpitsan, korjaan keräkurmitsan reviiri. Sain näpsättyä pari kohtuullista kuvaakin, sen verran lähelle pesäänsä suojelevat kahlaajat meidät päästivät.
 |
| Kesäkurmitsa suojavärissään |
 |
| Kapustarinta ja Svartisen |
4. retkipäivä 20.7: Kvitsteindalsgammenin päiväretki
Tutkailimme aamulla karttaa edellisen päivän opetukset mielessämme. Reitti takaisinpäin lännen kautta Namlausvatnetin kautta onnistuisi varmaankin. Toisaalta saapuisimme omille jäljillemme liiankin aikaisin. Siirtyminen itään Gråtadaleniin tuntui liian riskialttiilta.
Olimme kuitenkin huikaisevan kauniissa maisemissa ja sää oli mitä parhain, meillä ei pitäisi siis olla mitään kiirettä. Päätimme tehdä päiväretken kevyillä kantamuksilla lounas mukana kammilta käsin. Menisimme "alareittiä" Glomdalenia niin pitkälle kuin pääsisimme ja jaksaisimme ja kääntyisimme sitten takaisin. Ei siis paineita Glomdalenin laakson läpi kulkemisesta. Ylhäältä laaksosta pitäisi avautua uudet, hienot näkymät Svartisenin jäätikön suuntaan.
Suunnitelma oli hyvä, mutta se tyssäsi heti alkuunsa. Vain muutama sata metriä kammilta Glomdalenin polku ylitti Skavidalselvan paikasta, josta ei ollut yli menemistä. Todennäköisesti jossain kinosten alla oli hyvä ylityspaikka joesta, mutta nyt se näytti todella riskialtiilta paikalta. Vaikka olisimme kulkeneet täsmälleen polun merkkien kohdalta yli joen, kinosten alla voisi olla monimetriset pudotukset jokeen ihan polun vieressä. Lumettomana aikan helppo ylitys oli nyt täysi arvoitus.
Vesiputous heti kammin takana. Edessä kuruun kinostunutta lunta
Mitä kaikke alumen alla onkaan?
Oli tehtävä uusi suunitelma. Siispä toiseen laaksoon, Kvitsteindalen olisi ainakin alkupäästään kulkukelpoinen ja kenties nousua Vegdalsvatneitillekin voisi yrittää. Kuljimme kevyillä repuilla maisemista nauttien, vapa toisessa kädessä. Nousemalla hieman ylemmäs saattoi reittiä suunitella eteenpäin ja pääsimmekin ilman lumenylityksiä helposti Kvitsteindalenin ja Vegdalenin risteyskohtaan. Hannu innokkaimpana kalamiehenä kolusi kaikki joen lompolot, me Tainan kanssa kuljimme vähän ylempänä. Läpimärät kengätkin olivat kuivuneet yön aikana kammin lämmössä.
Kvitsteindalen avautui pikkuhiljaa, aina nurkan takaa näkyi palan matkaa eteenpäin kuin tunturin huipulle kiivetessä. Söimme lounaan matkalla. Aurinko porotti estotta, nyt ei ollut enää aavistustakaan alkupäivien sateesta, päinvastoin taivas oli syvän sininen ja ilman pilviä. Kuljimme Kvitsteindalenin vedenjakajan yli, nyt vedet alkoivat virrata Storglomvatnetin sijasta Segelvatnetiin päin. Lopulta pääsimme niin pitkälle, että eilisiltainen ajatus oli kypsä kumottavaksi: kyllä tätä kautta pääsee kuin pääseekin Segelvatnetille. Tuntui helpottavalta, nyt meidän ei siis tarvinnutkaan palata omia jälkiämme vaan edessä avautuivat ihan uudet mahdollisuudet.
Kvitsteindalin näkymiä. Oikealla olevia rinteitä pitkin pääsi kiertämään lumikohdat.
Näkymä kammin suuntaan
Kvitsteindal
Näkymä kammin suuntaan, takaisinpäin.
Vaikka tässä vaiheessa olimme kierrelleet ja kaarrelleet pitkin laakson rinteitä aika tovin sopivia reittejä etsien, uuden reittisuunnan selkeytyminen antoi meille uutta virtaa. Ei vielä takaisin kammille. Päätimme nousta samantien myös Vegdalenin laakson ja käydä katsomassa 700 metrin korkeudessa olevia järviä. Käännyimme siis takaisintulomatkalla vasempaan ja aloimme kivuta uutta laaksoa. Tämä oli vanha reitti Grätadaleniin, jo nimi Vegdalen, Tielaaksokin sen kertoi. Vanhan reitin merkitsevät kivikummelit olivat hyvin näkyvissä, vaikka polku-uraa ei juurikaan näkynyt. Vanhaa polkua ei ollut merkitty karttoihin, Hannu oli lukenut siitä Sturla Nilssen-Waagenin blogista ( http://dobbelnilssen.blogspot.fi ) ja saanut vielä vahvistuksenkin asiasta suoraan blogin kirjoittajalta sähköpostitse.
Laakso oli hyväkulkuinen ja laakea muodoltaan ja kun olimme aikamme kivunneet, pääsimme vihdoin laakson korkeimmalle kohdalla (773 m), kolmen kunnan (Gildeskål, Beiarn, Meløy) rajapyykille. Etäällä näkyi Vagdalsvatnan kaksoisjärvet, umpijäässä. Näkyi myös miten polkureitti kääntyi Vegdalenin jyrkkään ja epäilemättä hyvin lumiseen laaksoon.
Kolmen kunnan rajapyykillä (773), jäinen Vegdalvass vuorten sylissä
Näkymä taaksepäin. Svartisenin huiput näkyvät selvästi.
Olimme nähneet tarpeeksemme ja lähdimme laskeutumaan kammille. Maisemat Svartisenille olivat komean arktiset. Meillä sen sijaan oli polvihousukelit. Kevyt reppu selässä matka taittui kepeästi. Oli vaihteeksi hauska taivaltaa maisemassa kevyellä kantamuksella. Päiväretki oli onnistunut yli odotustusten, näimme niin Vegdalenin kuin Kvitsteindaleninkin ja retken suunta huomiselle oli alkanut hahmottua.
Kvitsteindalenin kumma kuutionmuotoinen valkoinen kivi (Kvitstein=valkoinen kivi)
Ryhmäpotretti vesiputouksella ilta-auringossa.
Omassa kotirannassa päiväretken jälkeen
TÄSTÄ eteenpäin tarinassa...
Olimme kuitenkin huikaisevan kauniissa maisemissa ja sää oli mitä parhain, meillä ei pitäisi siis olla mitään kiirettä. Päätimme tehdä päiväretken kevyillä kantamuksilla lounas mukana kammilta käsin. Menisimme "alareittiä" Glomdalenia niin pitkälle kuin pääsisimme ja jaksaisimme ja kääntyisimme sitten takaisin. Ei siis paineita Glomdalenin laakson läpi kulkemisesta. Ylhäältä laaksosta pitäisi avautua uudet, hienot näkymät Svartisenin jäätikön suuntaan.
Suunnitelma oli hyvä, mutta se tyssäsi heti alkuunsa. Vain muutama sata metriä kammilta Glomdalenin polku ylitti Skavidalselvan paikasta, josta ei ollut yli menemistä. Todennäköisesti jossain kinosten alla oli hyvä ylityspaikka joesta, mutta nyt se näytti todella riskialtiilta paikalta. Vaikka olisimme kulkeneet täsmälleen polun merkkien kohdalta yli joen, kinosten alla voisi olla monimetriset pudotukset jokeen ihan polun vieressä. Lumettomana aikan helppo ylitys oli nyt täysi arvoitus.
 |
| Vesiputous heti kammin takana. Edessä kuruun kinostunutta lunta |
 |
| Mitä kaikke alumen alla onkaan? |
Kvitsteindalen avautui pikkuhiljaa, aina nurkan takaa näkyi palan matkaa eteenpäin kuin tunturin huipulle kiivetessä. Söimme lounaan matkalla. Aurinko porotti estotta, nyt ei ollut enää aavistustakaan alkupäivien sateesta, päinvastoin taivas oli syvän sininen ja ilman pilviä. Kuljimme Kvitsteindalenin vedenjakajan yli, nyt vedet alkoivat virrata Storglomvatnetin sijasta Segelvatnetiin päin. Lopulta pääsimme niin pitkälle, että eilisiltainen ajatus oli kypsä kumottavaksi: kyllä tätä kautta pääsee kuin pääseekin Segelvatnetille. Tuntui helpottavalta, nyt meidän ei siis tarvinnutkaan palata omia jälkiämme vaan edessä avautuivat ihan uudet mahdollisuudet.
 |
| Kvitsteindalin näkymiä. Oikealla olevia rinteitä pitkin pääsi kiertämään lumikohdat. |
 |
| Näkymä kammin suuntaan |
 |
| Kvitsteindal |
 |
| Näkymä kammin suuntaan, takaisinpäin. |
Laakso oli hyväkulkuinen ja laakea muodoltaan ja kun olimme aikamme kivunneet, pääsimme vihdoin laakson korkeimmalle kohdalla (773 m), kolmen kunnan (Gildeskål, Beiarn, Meløy) rajapyykille. Etäällä näkyi Vagdalsvatnan kaksoisjärvet, umpijäässä. Näkyi myös miten polkureitti kääntyi Vegdalenin jyrkkään ja epäilemättä hyvin lumiseen laaksoon.
 |
| Kolmen kunnan rajapyykillä (773), jäinen Vegdalvass vuorten sylissä |
 |
| Näkymä taaksepäin. Svartisenin huiput näkyvät selvästi. |
Olimme nähneet tarpeeksemme ja lähdimme laskeutumaan kammille. Maisemat Svartisenille olivat komean arktiset. Meillä sen sijaan oli polvihousukelit. Kevyt reppu selässä matka taittui kepeästi. Oli vaihteeksi hauska taivaltaa maisemassa kevyellä kantamuksella. Päiväretki oli onnistunut yli odotustusten, näimme niin Vegdalenin kuin Kvitsteindaleninkin ja retken suunta huomiselle oli alkanut hahmottua.
 |
| Kvitsteindalenin kumma kuutionmuotoinen valkoinen kivi (Kvitstein=valkoinen kivi) |
 |
| Ryhmäpotretti vesiputouksella ilta-auringossa. |
 |
| Omassa kotirannassa päiväretken jälkeen |
TÄSTÄ eteenpäin tarinassa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti