#15/18 Kehrääjiä ja korvasieniä Siikakankaalla 18.-19.5.

- ja pari muuta hyvää eläinhavaintoa kaupan päälle

Tiira kertoi kehrääjien palanneen Siikakankaan maisemiin. Tuo mystinen surisija, joka jäi vuosi sitten kuulematta, kun nukuin onneni ohitse. Kehrääjä nimittäin pitää ääntä vain yöllä, joten sen kuuleminen vaatii valvomista ja oikean paikan valitsemista. Kuivien männikkökankaiden laji pesii varmasti Pirkanmaalla vain kahdessa paikassa, nimittäin Ikaalisten Vatulanharjulla ja "kotisuon" kupeessa Ruoveden Siikakankaalla.
Houkuttelin Arin seuraksi, jolloin valvominen onnistuisi helpommin jopa perjantai-iltana, työviikon päätteeksi. Olimme siis asemissa Kipilammilla hyvissä ajoin ennen kahdeksaa. Leirin pystytys sai odottaa, sillä yösijan kohdalla maassa möllötti isokokoinen korvasieni! Korvasienet olivat olleet toinen reissun motiivi, tästähän se siis lähti heti liikkeelle!

Ensimmäinen!

Päätimme tehdä pienen sienijahdin ennen leiritoimia. Toinen iso korvasieni löytyi muutaman kymmenen metrin päästä, mutta sitten olikin hiljaisempaa. Kuljimme muutaman kilometrin lenkin mitä otollisimman näköisessä maastossa, mutta saaliina oli enää pari kuivunutta sientä. Pohjoistuuli viilensi tehokkaasti ja vilu olisi tullut ilman fleeceä.
Moskulänmäen suunnasta hiekkatieltä löytyi kuollut, hännästään katkennut vaskitsa. Ensimmäinen vaskitsa, joka on tullut vastaan näissä maisemissa. Hyvä löytö, vaikka tietenkin sääli, että lisko oli kohdannut karun lopun. Miten kaikki oli käynyt, jäi arvailujen varaan, ehkäpä tappaja oli auto tai moottoripyörä?

Vaskitsa, pituus noin 30 cm

Leiriydyimme ja pistimme varovaisesti pienen nuotionkin makkaranpaistoa varten. Varovaisuus olikin tarpeen, sillä maasto oli harvinaisen toukokuun hellejakson jälkeen rutikuiva. Iltapalaa istuskellessamme aikaa kuluikin sen verran, että saatoimme lähteä kehrääjäjahtiin. Kello oli siis hieman yli kymmenen ja maisema hämärtyi varovasti.

Viritimme tarpit tuulensuojan takia puolikkaiksi seiniksi molemmin puolin riippareita.

Kauan ei meidän tarvinnut kävellä, kun kaukaa jo kuului lupaavan kuuloista ääntä. Surinaa, vaikka hallitseva ääni maisemassa oli kylläkin jostain hiekkakuoppien suunnasta kuuluva voimakas teerien pulina. Suhahduksiakin kuului, joten kamppailua siellä viriteltiin. Paikalla oli varmaan pitkälti yli toistakymmentä teertä, sen verran kovalta ääni kuulosti.
Vähän ennen sorakuoppia kuuluikin sitten jo selvästi kehrääjän ääni. Kuin jättimäinen kaskas suristelisi jossain männikössä. Pitkä, pitkä surina, joka hetkittin nousi taajuudeltaan ja palasi sitten hypnoottiseen muottiinsa. Äänittelin kännykällä ääntä, mutta iPhonen rajoitteet kävivät selväksi, eikä äänityksistä oikein hyviä tullut. Tällaiselta kehrääjä kuulostaa Tarsigerin näytteissä:

Kehrääjän surinaa

Teimme pitkän lenkin teerien ja kehrääjien perässä. Teeriä emme tietenkään onnistuneet näkemään, eivät ne niin helppoja yllätettäviä ole, äänet siirtyivät ja vaikenivat aina sopivissa kohdissa. Kehrääjiä kuului useampia, arviolta ainakin neljää eri lintua kuulimme kankaalla. Kyllä on hyvä kehrääjäpaikka tämä Siikakangas!

Kehrääjä

Hiekkakuopat

Siikakankaan yö

Kello oli yhden maissa kun pääsimme nukkumaan. Uni maistui, vähän pitkittäen sitä riitti aina yhdeksän jälkeen aamulla. Aamukastettakaan ei poikkeuksellisesti ollut, joten riipparit olivat kuivia aamulla. Asiaan kuuluvan kiireettömän aamiaisen jälkeen kävimme vielä korvasienijahtiin. Tarkastimme matkan varrelta  kolme lupaavan oloista hakkuuaukeaa, mutta melkein turhaan. Pari korvasientä löytyi lisää. Ilmiselvästi huippukuuma ja kuiva kevät oli tappanut sienien kasvuinnon. Ja säätiedotusta tutkimalla voi ennustaa, että eipä noita taida enää tänä keväänä tullakaan, sen verran kuivalta näyttää jatkossakin.

Yksi hauska tapaaminen vielä sattui ihan kämpän lähellä. Kaksi oudon pelotonta metsäjänistä tulivat ihan lähietäisyydelle kuvattavaksi. Ei mitenkään lajityypillistä toimintaa, taisivat olla tämän kevättalven poikasia, hankipoikia, jotka vielä harjoittelivat hommaa. Noissa olisi ollut ketulle helppo suupala, toivottavasti jänöt jatkossa oppivat pelkäämään muita nisäkkäitä!

Sienessä

Metsäjänis

Hyvä reissu ja paljon tavallista harvinaisempiakin havaintoja kasautui tälle kertaa, kehrääjät, vaskitsa ja metsäjänikset. Linnuista antoi merkkejä itsestään teerien lisäksi ainakin puun latvassa tähystelevät metsäkirviset, kovaääniset laulurastaat, itsepintaiset kirjosiepot, telkkäpariskunta Kilpilammilla ja iltasoidintaan lentäneet lehtokurppa, taivaanvuohi ja rantasipi. Näkyipä kämpän lintulaudalla vielä yksinäinen vihervarpunenkin.

Sata lajia ja muita asioita siivekkäistä

Odotettu paluumuuttaja, linturetki tulvivalle järvelle ja pönttöily jatkuu

100 lintulajia

Viikko vapun jälkeen viime viikon keskiviikkona, siis 9.5 saimme sitten tämän vuoden sata lintulajia täyteen. Ja mikäs sen mukavampi tapa kuin oman pihan leppälinnun odotettu paluu. Tällä kertaa leppis jäi jopa pyörimään pihalle pariskuntana. Nostin oitis etupihan linnunpönttöä hieman korkeammalle omenapuussa, josko taas kelpaisi pesäksi. Nurkan isossa koivussa touhuaa salamyhkäinen kirjosieppo, selvästi hautoo jo. Ja eikös vaan omenapuusta kuulu jo piipitystä tätä kirjoitettaessa (14.5), sinitiaisella lienee (ensimmäiset) poikaset jo ruokittavana.

Uros piilottelee omenapuussa

Naaras vähän enemmän näkösällä

Yksi sympaattisimmista linnuista, leppälintu!

Helatorstain haahuilua

Helatorstai 10.5 oli vapaata. Lähdimme Hannun kanssa aamulla seitsemän aikoihin linturetkelle. Olin katsellut Pirkanmaan lintupaikkoja sillä silmällä ja todennut että Hirtopohja oli noista lintupaikoista ainoa, jonka rannalla voisi olla jopa yötä jossain kohtaa. Ison lahden toisena rajana oleva Kullanpään niemi oli nimittäin sen verran syrjssä kulkureiteiltä ja kaiken lisäksi myös luonnonsuojelualuetta. Olisko tuosta siis joskus tulevaisuudessa leiripaikaksi?

Matkalla pidimme silmät auki ja pysähtelimmekin pari kertaa kiikaroimaan. Rönnin tanssilavan laiturista näkyi silkkiuikkuja. Matkalla oli pellolla iso lauma laulujoutsenia.
Matka joutui Hirtopohjaan asti, kohtaan jossa tie tekee mutkan lähellä lahtea. Tuossa kohden pitäisi olla karttaan merkitsemätön lintutorni tai ainakin lintujen tarkailupaikka. Matkalla rantaan vastaan tuli kiikaroitsija, joka sanoi, että hyvä järvi pilalla kun vesi on puoli metriä normaalia korkeammalla. Sanoi kyllä nähneesä pikkukuovin, mikä on melko hyvä havainto näillä leveysasteilla. Matkalla rantaan järveltä kuului maaginen pulloonpuhaltelija, kaulushaikara se siellä viritteli soidinta.
Ja niin siinä kävi, että tornille jäi menemättä. Kumisaappaista huolimatta vesieste oli liian kova, koko niemi oli enemmän tai vähemmän veden alla.

Matka tyssää, saappanvarret ei riitä

Lintutorni jäi saavuttamatta, mutta kai sentään Kullanpäähän pääsee kahville? Etenimme kohti saarta mukavan linturikkaassa sekametsässä. Tiltaltti, ruokokerttunen, hernekerttu, kirjosieppo olivat äänessä. Paikalla tuli myös nsihavainto myös käen kukunnasta.Siirryimme rantavyöhykkelle, koska pellot blokkasivat etenemisen keskemmällä. Ja niin vain katkesi matka täälläkin: toisella puolen juuri kynnetyt savenlillumat pellot ja toisella puolen vettä saappaanvarren verran. Kullanpää jäi näkemättä, uusi yritys sitten kun vedet vähän laskevat.

Vettä, vettä ja kurapeltoa

Suunnitelma B käyttöön: ajoimme hiljakseltaan Eräpyhälle. Pieni kipuaminen ja olimme hienossa kallioisessa männikössä. Täällä saattoi sitten juoda sen juomatta jääneen termarikahvin. Aurinko paistoi jo kuumasti, hongikko suojasi kuitenkin pahimmalta helteeltä. Polku kiersi aina Eräpyhän niemen kärkeen asti, ohitse Nunnankirkon muinaismuiston ja lopulta laavulle. Laavulla oli muuten hieman harvinaisempi tulipaikka, tavanomaisen nuotioringin sijasta laavun eteen oli muurattu liuskekivestä oikein savupiipullinen avotakka. Paikka oli sen verran tuulinen ja varsingin nyt pelottavan kuiva, joten tuollainen ratkaisu on varsin perusteltu paloturvallisuuden kannalta.

Eräoyhän kalliomännikköä

Nunnankirkon muinaushauta, joka hävitettiin kulta-aarteen toivossa 1860-luvulla ja koottiin uudestaan sata vuotta myöhemmin.

Koskelo ei ollut kotona

Laavun tulisija.

Päätimme ajaa takaisin Tampereelle Kuhmalahden kautta. Matkalle osui vielä yksi pysähdys, kun kävelimme Aimo Saksalan perintömetsän järvenpuoleisen osan lävitse rantaan. Toisella puolen tuli joskus käytyä katsomass Tainan "omistamaa" metsää, paikka on Luonnonperintösäätiön alueita nimittäin. Taas jäi ranta saavuttamatta tulvan takia, mutta tulihan ainakin paikka muuten nähtyä. Sitten olikin aika palata kotiin viikonloppupuuhiin. Ai niin, mainittakoon vielä, että Pelisalmen sillan kupeesta tuli nähtyä härkälintupariskunta, vuoden laji numero 105.

Talousmetsän raja

Ranta tulvan kurissa, niin kuin muuallakin

Sinivuokot varjossa.

Pönttöilyä Merikarvialla

Äitienpäivää vietettiin porukalla Merikarvialla. Samalla laitoin muutaman uuden pöntön Homerannan  ulkorakennuksen seinään. Jospa paikalla kiihkeästi pesäpaikkaa etsineet haarapääskyt suostuisivat pesimään niissä ulkorakennuksen sisätilojen sijasta. Samalla vein myös koivuun harmaasiepolle avopöntön ja pihan mäntyyn tavallisen tiaspöntön. Sitä ainakin kirjosieppo kävi heti tutkimassa.  Seuraamme pesimätilannetta!
Lauantain havainnoksi kirjataan merihanhet, joita lenteli Homerannan yli useammassakin pienessä ryhmässä. Yön vietin jo totuttuun tapaan pihassa riipparissa kevätlintujen juttuja kuunnellen.

Harmaasiepon avopönttö

Tiaisen pönttö petäjässä

Haarapääskyt kytiksellä

Haarapääskylle rivitalo räystään alla

Viime vuonna tekemässäni puukiipijän pöntössä oli ollut asukkaita, hieno homma!

Avopönttöarkkitehtuuria Papan tyyliin. On kelvannut

Harmaasiepolle on kelvannut tämäkin

Mainittakoon vielä lopuksi, että meloimme sunnuntaina vireiseen Storgrundin saareen ja siellä uutena lajina tarttui kiikariin mustapääkerttu. Muutenkin saari tuntui olevan oikea pikkulintujen paratiisi, Ja siistikin se oli nin keväällä karjanlaidunnuksen jälkeen. Saaren pohjoispään kuusikossa saattaa muuten pesiä merikotkakin, tälläkin kertaa näimme neljä kotkaa kiertelevän saaren tienoilla.

Strogrundissa kanootilla

Karja on putsannut Storgrundia kivan näköiseksi.

Lintukartta 30-60

Lintukartan päivitys laahaa kevätruuhkassa pahasti myöhässä, mutta laitetaan nyt tännekin osa kaksi eli Lintukartta 30-60 muistin virkistykseksi. Tästä voi vaikka koettaa tunnistaa mitä kaikkea lajeja on tullut nähtyä 11.3 -14.4. ajanjaksolla, siis noin kuukauden aikana.

#14/18 Haahkoja Hangossa 5.-6.5.

Manner-Suomen eteläisimmässä kärjessä

Hanko on kuuluisa lintupaikka ja nyt meille tarjoutui hyvä syy kyläillä kylpyläkaupungissa. Olimme matkan varrella yötä Salossa, joten olimme hyvissä ajoin lauantaiaamuna Hangon tuntumassa. Kuin sattumalta lauantaina oli Tornien Taiston päivä ja poikkesimme pikaisesti Sanvikenin lintutornilla. Torni oli matalan, etelään antavan , ruovikkoisen pikkulahden ääressä. Itse torni oli pieni ja paikalla oli, tottakai, porukkaa. Ei kuitenkaan sitä määrää kuin olimme tornitapahtumalta odottaneet, viisi taivaanrannan vartijaa sai pienen tornin melkein täyteen. Olarin lintumiehet (ja -pojat) tarkkailivat maisemaa kiikarein ja kaukoputkin. Jälkeenpäin katsoin, että porukka oli havainnut kahdeksan tunnin aikana 65 lajia tornista.

Itsekin siinä hieman kiikaroimme. Matalalla lahdella oli kovasti kahlaajia. Valitettevasti tunnistus jäi monen osalta vielä tekemättäkin, kun emme tohtineet kilpailijoita häiritä, mutta ainakin mustaviklo , tylli ja punajalkaviklo tarttuivat verkkokalvolle uusina lajeina. Olihan siellä myös ainakin valko- ja metsävikloja, meriharakoita, töyhtöhyyppä, merimetso ja joutsenia.

Kun vielä kohti Hankoa autoillessamme näimme neljä merikotkaa korkeuksissa, niin hyvin oli lähtenyt lintuilu etelän lomallamme.

Hangossa majoittauduimme ensiluokkaisesti. Jaska ja Katariina olivat hankkineet hiljattain kaupungin historialliselta huvila-alueelta pienen lomahuoneiston, siinä perimmäinen syy vierailuumme. Keiteltiin kahvit, syötiin piirakkaa ja ihasteltiin rannikkokaupungin idylliä. Reilut sata vuotta sitten työväenasunnoiksi rakennettu takapihan talo oli nyt loma-asuntokäytössä. Viihtyisää ja autenttista!

Kuuden loma-asunnon kokonaisuus puutarhan perällä

Mustarastas hautoo

Päivän ohjelmassa oli soutuveneilyä ja kalastelua. Ei siis kalastusta vaan kalastelua, vissi ero. Jo venerannassa kävi selväksi että retki tulisi olemaan onnistunut. Tukkasotkapariskunta, meriharakkoja ja kyllä, muutama haahka. Tarkemmin katsottuna ei vain muutama, vaan paljon haahkoja. Olipa hieno tuttavuus sisämaan asukkille, uljas valkomusta uros ja vaatimattomammin ruskea naaras. Todella isokokoinen ja lihaksikkaan oloinen lintu. Soutumatkalla noita näkyi niin paljon, että arvelen lahdella olleen ainakin parisataa haahkaa silmän ulottuvilla.

Kovin pitkälle meren selälle ei ollut asiaa, vaikka tuulikin vain hieman. Kiertelimme uistinta viskoen pieniä saaria. Ainakin saman verran energiaa käytin kiikarointiin. Jossain vaiheessa rantauduimme hienoon pieneen kallioluotoon. Vielä sen uskalsi tehdä kun lokkeja ei näkynyt ja muidenkin lintujen pesintäpuuhat olivat alkutekijöissään (tai siis kokonaan aloittamatta).
Muut viskoivat uistinta, minä kiikaroin. Sain määriteltyä lähikiven tiirat lapintiiroiksi: siipiä selvästi pidempi pyrstö, verenpunainen nokka ilman mustaa täplää, töpöjalat. Kauan katselin hiukan liian kaukana kelluvaa sorsalintuparvea. Vaaleaa mahassa, ruskea selkä, selvästi pienikokoinen. Kauempana oli paljon alleja parvessa, tämä selvisi myöhemmin kuin sain linnut tarpeeksi lähelle kiikareilleni. Allin täysin omintakaisesta piiskapyrstöstä uroksen tunnistaa helposti.

Joutsen (?) tiensä päässä.

Kaksi lapintiiraa

Allit lennossa, uroksella pitkä antenni perässä

Naaras- ja koirashaahka

Soutelun hoiti Jaska, joten jaksoimme tehdä  vielä hieman pidemmän lenkin vastarannealle ja palasimme takaisin lähtöpisteeseen Hankoniemen pohjoisrantaa seuraille. Matkalla ihailimme 1960-luvun tyylikästä arkkitehtuuria Aarne Ervin kynästä, Kudosneuleen johtajan vaatimatonta (arviolta 500 m2:n) edustusasuntoa. Hieno veneilypäivä, vaikka kaloja tulikin nolla kappaletta. Upeat merilinnut korvasivat ainakin henkilökohtaisesti saaliskalojen puutteen.

Loppupäivä kuluikin sitten Hangon nähtävyyksien ihmettelyyn. Olin kai täällä joskus käynyt, mutta silti yllätti puuhuviloiden runsaus ja mahtipontisuus ja villa-alueen hyvin säilynyt ilme. Mahtiaikaan sata vuotta sitten kaupungissa on käynyt aika vilske kesävieraiden kanssa ja kait edelleenkin vilskettä on, mutta myöhemmin kesällä.

Kävimme iltakävelyllä  ihmettelemässä uimarannan tuntumassa olevaa, noin metrin halkaisijaltaan olevaa hiidenkirnua

Vaan vielä ei ollut Hangon luonto läpi käyty. Sunnuntaiaamuna kello soi auringonnousun aikaan kello 5.30. Eväät reppuu, kahvi termariin, kuteet niskaan ja kohti Tulliniemen luontopolkua. Aluehan on sikäli legendaarinen, että se lienee Manner-Suomen eteläisin piste. Lintuharrastajat tuntenevat paikan Suomen ainoasta läpi vuoden miehitetystä lintuasemasta. Aikaisemmin eteläkärjessä vierailulle vaadittiin etukäteen anottu lupa, mutta muutaman vuoden ajan sinne on vienyt  3,5 kilometrin pituinen merkitty polku.

Ajoimme auton sataman parkkiin ja läksimme polulle. Ei ollut ruuhkaa polulla. Toisin saattoi olla eilen, Tornien taisto -päivänä? Sataman ja meren väliin jäi pohjoispuolelle kapea sorainen maakaistale, jossa polku eteni. Niemimaalla on harvinaisia, merellisen paahdeympäristön kasveja ja kulku niemen kärkeen olikin tarkoin viitoitettu ja ohjailtua. Kulku alueella on sallittu vain poluilla.

Tulliniemen kartta. Melkein koko niemi on satamatoimintoja.  Punainen katkoviiva pohjoisreunalla on merkitty polku.

Hyvin merkitty polku

Isokoskelopariskunta

Lepakon pönttö

Jonkun pätkää polku kulki aivan satama-alueen aidan vieressä, toisella puolella kiilteli pitkät rivit uusia autoja. Sitten polku sukelsi männikköön ja kiersi harmaantuneiden parakkiraunioiden välissä. Nämä lahoamispisteessä olevat rakennukset rakensivat venäläiset talvisodan jälkeen (1940-1941) kun alue toimi venäläisten laivastotukikohtana. Jatkosodan sytyttyä 1941 parakit toimivat saksalaisten leirinä, Hangon kautta laivattiin maahan suuri joukko saksalaisia sotilaita. Sodan jälkeen talot olivat vielä miinanraivaajien kasarmina ja myöhemmin naisvankilana. Melkoinen historia maatumassa kankaalla.

Parakit

Luonnon kiertokulkua. Katto on jo vihreä sammaleista.

Pöheikössä soi pikkulinnut. Matka eteni hitaasti kun piti kuulostella koko ajan. Matka aamukahvipaikalle kalliolle parkkipaikalta oli kestänyt kellon mukaan melkein puolitoista tuntia...onko se edes mahdollista? Aamaisen jälkeen saavutimme vihdoin avokalliot ja Manner-Suomen reunan. Haahkat, tiirat ja joutsenet pitivät seuraa. Lintuaseman tarkkailulavalle ei ollut asiaa, sillä oli tarkkailu menossa, mutta polku ei vienyt asemalle.

Kivisellä lahdella kökötti kymmeniä isokoskeloita

Haahkapari

Lintunainen

Haahkat ja joutsenet

Suomen eteläisin piste tai ainakin mantereen

Vuonna 1932 uponneen Palawan-laivan hylystä on vielä kölipuu jäljellä

Haahka laineilla

Kolmisen tuntia polulla vierähti, palailimme kortteeriimme pikkuhiljaa sunnuntaiaamuun heräilevässä kaupungissa. Hieno alku päivälle ja hieno viikonloppu. Tännehän voisi palata ja käydä seuraavaksi vaikka kaupungin edustalla häämöttävällä Russarön majakalla?