#28/17 Tyrskyjä ja haikaroita Yyterissä 26.8

Tuulen tuiverruksessa lintujen perässä

Melkein joka kesä on tullut Yyterissä käytyä, useimmiten heinäkuisessa auringonpaisteessa hiekkarannalla. Kalenterin mukaan elettiin yhä kesää, mutta elokuun viimeinen viikonloppu oli jo selvästi syksyinen. Säätiedoitus lupasi kuuroja ja tuulta ja lämpöäkin vain kymmenisen astetta. Niinpä emme suunnanneet totutusti hiekkarannalle vaan ajoimme ohi golfkentän parkkipaikalle dyyneistä hieman Mäntyluodon suuntaan.

Kävelimme Levon lampien lintutornille. Täällä oli nähty Tiira-palvelun mukaan mielenkiintoisia siivekkäitä. Lampi olikin täynnä vesilintuja, enimmäkseen ruskeapukuisia heinäsorsia ja valko-otsaisia nokikanoja. Lammen toisella puolella laidunsi lammaslauma, joka oli syönyt lammen rannat heinättömäksi hakamaaksi. Lampaiden puolella rantaa ruovikon reunassa ruokaili viisi valkoista isoa lintua, joutsenperhe siellä nakerteli vesikasvien juuria.

Syksyinen sää

Lampaita ja lintuja

Svenssonin lintukirja vieressä henkisenä tukena

Yksi, hieman toisistaan erillä oleva "joutsen" kiinnitti kiikaroidessa huomiota. Pitkä, mutkainen kaula ja pystyasento... tuo on kyllä haikara! Jep, jalohaikarahan se siinä. Suomessa jalohaikara ei pesi, mutta on tietyillä alueilla tavallinen harhailija. Pirkanmaallakin noita voisi jossain nähdä, mutta täällä meren rannikolla paljon varmemmin. Haikaran vieressä oli toinen samanlainen lintu, mutta eri värinen. Aluksi ajattelimme, että tämä on ehkä jalohaikaran harmaa poikanen, mutta sitten "emo" jätti linnun yksin ja lennähti toisen valkoisen jalohaikaran kanssa. Eihän tämä poikanen ollutkaan, vaan ilmiselvästi harmaahaikara.  Kaksi uutta lajia listaan yhdellä silmäyksellä!

Jalohaikara

Lähdimme kiertämään lampia. Toisella lammella näkyi lisää harmaahaikaroita, melkein kymmenkunta yksilöä. Yritin kuvata lintuja kiikareiden linssin läpi, mutta vähän huonolla menestyksellä, sen verran kaukana oli kohde, että kuvat jäivät epätarkoiksi.

Harmaahaikara

Lammilta oikaisimme pitkän ja suoran kangasmetsässä kulkevan tien rannalle. Tässä kohden aurinko pilkisti jo hieman. Oli nälkä. Istuimme dyynin suojaan syömään eväitä ja juomaan kahvia. Tuuli kyllä sen verran rapsakasti, että suojasta huolimatta tuuli osui kylmästi kohdalle. Tuntui syksyltä, taivas oli pilvessä ja kylmä lonksutteli hartioita. Oli siis lähdettävä liikkeelle

En ollut käynyt ikinä tällä osalla Yyterin rantoja. Tämä ranta oli purjelautailijoiden valtakuntaa. Kova tuuli ja tyrskyt eivät kovakuntoisia kavereita haitanneet. Vaikka niemekkeessä oli paljon kesäasuntoja, aivan vedenrajassa pääsi kulkemaan ei-kenenkään-maalla.

Taina löysi tarkkasilmäisenä rantahietikossa kasvavan suola-arhon, josta kasvikirjat toteavat mm: " Suola-arho kasvaa kivikko- ja somerikkorannoilla kiemurrellen kivien välisissä raoissa, mutta sen ominta valtakuntaa ovat hiekkarannat. Se on merinätkelmän ja rantavehnän ohella merkittävin merenrantojemme pioneerikasvi, joka aloittaa hietikoiden paikalleen sitomisen. Alustaa vakauttamalla ja maaperää lannoittamalla suola-arho tasoittaa tietä vaativammille merenrantakasveille. Ajan mittaan se muuttaa olot vastaamaan yhä useampien kasvien vaatimuksia ja joutuu lopulta itse kovenevassa kilpailussa vetäytymään. Monin paikoin suola-arho on joutunut väistämään myös ihmistä, joka on muuttanut sen kasvupaikat uimarannoiksi."

Suola-arho

Ohitimme metsää kasvavan ja mökkejä sisältävän niemen. Tässä kohden oli Iiriksen havainnon vuoro: hiekassa möngertävä kaunis perhosentoukka. Itse perhonen, Acronicta albovenosa, rantaheinäyökkönen, on vaatimattoman vaalea yöperhonen.

Tässä poukamassa tyrskyisessä meressä nousi ja laski kohon tavoin mustia pieni kuulia. Ajattelimme jo näkevämme hÿlkeitä, mutta kiikarointi kertoi kuulien olevan surffareiden päitä. Ja nämä surffarit eivät olleetkaan purjelautailijita tai leijasurffareita vaan ihan niitä alkuperäisiä lainelautailijoita. Ihan ei ollut Kalifornian hiekkarantojen olosuhteet näillä kuivapukuisilla tyypeillä!

Tässä kohden kolme merihanhea lähti rannan ruovikosta ja pian seurasi myös kahden kahlaajan (valkoviklo?) joukko perässä.

Ranta-alpi, kotopuutarhasta tuttujen alpien luononvarainen sukulainen

Kunnon aallot lautailijapojilla

Jatkoimme vieläkin matkaamme ja saavuimme Herrainnokan niemeen. Alue oli lehtojensuojelualue ja kiersimme lehtevää sekametsää kasvavan niemen ympäri leveää ja käytettyä polkua pitkin. Törmäsimme linturetkellä olevaan pariskuntaan polulla ja vinkkasimme heille Levon lammin haikaroista. Itse meri oli tyhjä linnuista yksinäistä kalastelevaa merimetsoa lukuunottamatta.

Täältä oikaisimme suorinta tietä takaisin autolle. Yksi hauska tapaaminen sattui vielä paluumatkalla: yksinäinen, hieman höperöltä vaikuttanut käpytikka tonki maata eikä tuntunut meitä juuri huomaavan. Pääsimme neljän-viiden metrin päähän linnusta. Lintu oli väreiltään oudon haalea, päälaen punainenkin oli kuin auringossa virttynyt. Höppänäksi vanhukseksi arvelimme, mutta myöhempi tutkimus kertoi, että päinvastoin kyseessä oli poikastikka vauvahöyhenineen.

Isokoskelon pönttö

Babytikka

#27/17 Toisenlainen Puurijärvi 22.8

Paluu toukokuun maisemiin

Kävin viimeksi Puurijärvellä toukokuun viimeisenä päivänä. Silloin lintujärven tunnelma oli kiihkeimmillään. Ilmassa prisi jos jonkinlaista ilma-alusta, näin mm. kolme eri petolintua, kruununa majesteetillinen merikotka. Nyt olin taas ohikulkumatkalla ja poikkesin katsomaan , millainen meininki olisi elokuun lopussa.

Ja olihan siellä tunnelmaa. Nimittäin hiljaine tunnelma. Ei ollut petolintuja, eikä ylipäänsäkään ilmassa paljon mitään. Vesilinnuista ruskeapukuisia, sorsanmetsästystä odottelevia heinäsorsia oli runsaasti. Näkyi joitakin joutsenia, nokikanoja, telkkä, muutama harva naurulokin naurahdus kuului kaukaisuudesta, mutta eipä juuri muuta.

Join kahvit ja söin Auran ABC:ltä ostamani croissantit lintutornin huipulla ja pidin samalla tihkusadetta. Sitten olikin aika palata ajoneuvolle ja todeta, että sesonki ei ollut nyt enää eikä toisaalta vielä. Muutaman viikon päästä varmaan tilanne onkin sitten jo taas toinen.

#26/17 Helvetinjärvellä etsimässä 18.-20.8.

Löytyykö kansallispuistosta erämaan tunnelmaa?

18.8. Perjantai

Tuttu porukka oli jälleen koossa ja tavoitteena kulkea Helvetinjärven kansallispuiston syrjäisempiä osia . Kansallispuistot ovat suosittuja retkikohteita. Niin suosittuja, että kesäaikaan sosiaalisesti rajoittuneelle oman rauhan etsiminen on puistossa kiven takana. Helvetinjärvellä käy paljon vierailijoita ja suurin osa poikkeaa päiväseltään katsomassa nimikkokohteita, Helvetinjärveä ja Helvetinkolua. Toinen suosittu kohde, eikä lainkaan suotta, on Haukkajärven maisemat ja yhdyspolku Haukanhiedalta Helvetinkolulle. Tuollahan on monia hienoja maisemakohteita ja Ruokkeenharjun vanhan metsä alue. Olen käynyt Helvetinjärvellä monesti, viimeksi viime vuoden huhtikuussa. Silloin kiersimme Tainan kanssa pohjoisosissa, tässä vanha kertomus aiheesta. Nyt oli aikomus löytää puiston eteläosan hiljaisimmat kulmat, oliskohan niissä mitään näkemisen arvoista?

Pääsimme perjantaina liikkeelle hyvissä ajoin. Oriveden kohdalla perjantain paluuruuhka hellitti. Ruovedellä täydensimme eväitä ja kävimme syömässä paikallisessa kiinalaisessa. Ravintolassa oli radio auki ja kuulimme kuin sattumalta Turun traagisista tapahtumista. Päätin sulkea älypuhelimen ja olla viikonlopun kirjaimellisesti paossa pahaa maailmaa.

Lähestyimme etelän suunnasta puistoa Nenosentietä pitkin. Tie muuttui viimeisten talojen jälkeen entistäkin kapeammaksi. Vain noin kilometriä ennen suuniteltua parkkipaikkaa ilme synkistyi: sateet olivat syöneet ylämäkeen jyrkät syvänteet ja paljastaneet esiin kaiken kukkuraksi isoja, teräviä kiviä. En ollut odottanut, että tie olisi noin huonossa kunnossa. Kieli keskellä suuta mäestä kuitenkin selvittiin ja Skoda Lumimiehen maavara riitti

Ajoimme Valkeiselle vievän polun kohdalle parkkiin. Pakkasimme kamojamme, kun paikalle mateli toinen auto. Pariskunta oli kuulemma menossa marjaan ja Valkeiselle makkaran paistoon. Siispä nopea suunitelman muutos ja 180 asteen suunnanmuutos, yöksi Ruokejärven telttapaikalle Valkeisen sijaan. Tämä kohtaaminen jäikin viikonlopun ainoaksi "takaiskuksi", ensimmäinen ja viimeinen ihmiskontakti alueella.... Kävelimme reilun kilometrin matkan Ruokkeenjärvelle ja asetuimme leiriksi. Muistelin vanhastaan, että paikka olisi mukava leiriintymiseen, mutta nyt se tuntui erityisen hienolta leiripaikalta. Hiljaisuus oli rikkomaton, mitä nyt kaakkuri välillä kailotti toisesta päästä järveä ja joutsenet sille vastasivat. Ilta kului verkkaisaan ja eväitä nautiskellen. Syömäänhän tänne oli tultu. Aki heitteli virveliä ja minä kävin keräämässä aamupuurron mustikat. Aurinko ei paistanut, muttei satanutkaan ja ilta oli kostean lämmin. Virittelin riipparin järvinäkymillä, kaverit majoittuivat kotaan. Hämärsi kello kymmenen aikoihin ja unta ei tarvinnut työviikon jälkeen houkutella.

Ruokejärven tyyni pinta

Majoiteet viriteltynä

Ahvenia narraamassa

Nukuin hyvin, mutta välillä levottomasti. Puhuin unissanikin, kuulemma. Kuulin unen keskeltä kun riipparin yli lensi kaksi lintua, loiskauttivat alas veteen ja kailottivat tervehdyksen;  joutsenia. Mutta sitten kuuluikin ihan toisenlainen ääni. Vastarannalta, läheltä kuului totisen tasainen kommentti: hu-huu, huuh-hu-huu. Viirupöllö! Hymy nousi pimeässä huulille: sadas lintu tänä vuonna, haaste täytetty ja parhaimmalla mahdollisella tavalla. Viirupöllö, suosikkipöllö, olohuoneen hyllynpäältäkin tuttu. Kuuntelin pitkän tovin pöllön reviirihuhuilua, lopulta uni sai voiton.

19.8. Lauantai.

Yöllä sateli, mutta aamu alkoi harmaan sateettomana. Kodan suojassa mahtui mukavasti keittelemäänn aamupuurot. Sitten leiri kasaan ja tutulle polulle, kohti Valkeista. Valkeisen leiripaikka on hyvin saman oloinen kuin Ruokejärvikin; nätti, vaatimattoman kaunis ja karu järvi, soista ympäristöä mutta kovat rannat. Ruokejärven ja Valkeisen välinen on polku on ainoa karttoihin "merkityksi" merkitty polku puiston eteläosassa ja perustuu sekin vanhoihin, 1930-luvun polkupyöräteihin. Vanha tukkijtkien polku jatkui vahvana vielä Valkeiselta länteen, seurasimme sitä ja katsastimme polun varressa olleen suon. Ei lakkoja, saraa kasvava suo. Tästä eteenpäin läksimme omillemme, polkujen ulkopuolelle. Suorasuuntaus vei ensin Hattulammelle. Lammen pohjoispuolelle oli iso alue poltettua metsää. Tasaikäisen, noin 30-40 vuotta vanhan männikön palautumista luonnontilaan oli nopeutettu kulottamalla metsä. Hiiltyneet männyrungot näyttivät mustuudessaan eksoottiselta näyltä vihreän metsän ympäröiminä. Poltettu alue oli laaja.

Pikkukonna

Aamupuuro kaikilla lisukkeilla

Ruokejärven sumuisen sateinen aamu

Joutsenen käyntikortti

Valkeisen telttapaikka

Hattulammen tulvivat rannat; majavien tekosia?

Poltettua metsää

Hattulammelta otimme suoran suuntauksen seuraavalle metsän keskellä piilottelevalle lammelle. Kuivattujärvi ei ollut nimensä mukainen, vaan pyöreä pieni lampi kallionäkymällä. Matkalla lammelle löysin 25 cm pitkän ruskearaitaisen sulan. Arvuuttelimme, että se voisi kuulua kanahaukalle tai naarasmetsolle. Huolellinen kotitutkimus vei myöhemmin kotona nettiin ja saksalaiselle sulkasivulle Featherbase.info. Sulka paljastui hiirihaukan sulaksi, hieno löytö!

Hiirihaukka!

Kuivattujärvi

Kuivattujärven pienen lepotauon jälkeen läksimme taas matkaan, niin suoraan kuin polven korkuisessa kanervikossa pystyi menemään. Välillä maasto oli taas sitten mukavaa jäkäläistä kalliota. Seuraava kohteemme oli Tanssikallio, paikka jossa kuulemma vanhoina aikoina on pidetty nimensä mukaisesti nuorison tansseja. Odotin, että kallio olisi ollut laakeampi tuohon tarkoitukseen, mutta ei tuo ihan tanssilavalta näyttänyt. Sen sijaan kalliolta oli kyllä mukava jyrkänne ja näkymä pohjoiseen.

Tanssikallion eteläpuolisessa notkossa oli selkeästi erottuva itä-länsisuuntainen polku, jota läksimme seuraamaan. Myöhemmin tutkin vanhoja, nyttemmin nettiin digitoituja MML:n v.1959 karttoja ja niissä polku näkyy polkupyörätienä. Kummallista että sitä ei ole merkitty karttaam, palvelisihan merkitseminen tuollaisen kulttuurihistoriallisen kohteen säilymistä. Polku seurasi notkoa ja vei toisen poltetun metsän alueen vierestä tielle. Tien ylityksen jälkeen olimmekin taas karttaan merkityllä polkuverkolla ja jatkoimme aina Ruokejärven vanhalle tilalle saakka. Matkalla alkoi satamaan, aluksi tihuttaen, sitten jo oikeaksi sateeksi yltäen. Löysimme sateensuojan tuvan katoksen alta ja Mikko kokkasi meille maittavan juustokeittolounaan.

Itse pihapiiri oli aika lailla villiintyneempi kuin pari vuotta sitten siellä vieraillessani. Silloin niityt olivat lampaiden jäljiltä syötyjä, nyt kasvillisuus rehotti valloillaan ja aidatkin oli kerätty rullalle. Itse tupaankin kurkistimme avoimen ikkunan kautta ja näky oli aika lohduton. Torppa kaipaisi pikaista remonttia, peltikatto sentään oli onneksi ehjä. 

Vanhojen polkupyöräteiden risteys, viitta jostain 1950-luvulta (?)

Mustikkakakkaa varvuilla. Onko kurjet olleet asialla vaiko mitkä?

Ruokeharjun torpan portailla lounaalla

Aitta villiintyneellä niityllä

Takaisin polulle.

Täydensimme vielä vesivarastomme talon kaivosta (tutkittu kytin mukaan 2012 ja puhtaaksi silloin todettu) ja peruutimme omia jälkiämme kohti Ruokejärven pohjoispäätä. Siellä poistuimme jälleen polulta ja suuntasimme upottavan kanervikon ja kivennäismaatilkkujen kautta pohjoiseen kohti Isoa Saarijärveä. Ohitimme pari heinää kasvavaa avosuota (ei lakkaa!) ja saavuimme järven eteläpäähän. Täällä löysimme yllätykseksemme jonkinlaisen mittausaseman järveen laskevassa purossa. Aurinkokennolla toimiva laitos oli uuden näköinen.

Koelaitos

Ensivaikutelma Isosta Saarijärvestä oli hieno: iso rakentamaton vesi polkujen ulkopuolella, rannatkinkovan näköiset vaikka kartta antoi muuta olettaa. Ja vaikutelma vain parani kun läksimme länsirantaa pitkin kävelemään. Puustokin oli täysikokoisen, komean kokoista ja maasto suoperäisyydestään huolimatta hyväkulkuista. 

Ensi näkymä Isolle Saarijärvelle

Saavuimme järven ainoan rakennelman luokse. Olin etukäteen saanut vihiä mystisestä "Metsähallituksen huoltotuvasta" ja löytänyt pienet neliöt peruskartalta. Nyt paikan päällä olikin aikamoinen yllätys kuinka hieno paikka oli. Ei "hieno" sanan pröystäilevässä merkityksessä sillä harmaantuneen, jykevän oloisen hirsirakennuksen lisäksi pihapiirissä oli puuvaja, wc ja jopa savusauna rannassa kaatuneen kelon vieressä. Kuin kainuulainen autiotupa korpijärven rannalla tai pala Vätsäriä. Autiotupa torppa ei kuitenkaan ollut vaan lukittu rakennus, joka oli selvästikin jonkinlaisessa, muttei kovassa käytössä. Maasto oli sen verran vähän kulunutta eikä tuvalle johtanut minkäänlaista selkeää polkua, että vaikutelma oli ennemminkin piilopirttimainen.

Savusauna ja nuotiopaikka

Koska paikka oli mitä upein ja kaiken lisäksi pihassa oli valmis nuotiopaikkakin, päätös oli helppo: jäämme pihapiiriin yöksi. Päivä oli vielä nuori, joten pakkasimme taskuihin eväspatukat ja mukaan marjakipposet ja läksimme kiertämään järveä. Järvi tekikin aikamoisen vaikutuksen. Ei riittänyt erämainen, autio tunnelma, vaan kaiken lisäksi rannoilla kasvoi mitä hienointa aarnimetsää! Upeita kilpikaarnamäntyjä ja keloja, kallionnyppylöitä ja pieniä korpisoita. Kaikki tämä polkujen ulkopuolella, kuin salaa piilotetuna etsijälle. Hiljaisuus oli pakahduttava, olihan lähimmälle ajokelpoiselle tielle yli kilometrin matka ja tämäkin äsken kulkemamme, hiljainen soratie. Kaikesta näki, että täällä ei paljon kulkijoita ollut. Lottovoittajan tunnelmat, erämaa oli löytynyt kuin löytynytkin kansallispuistosta.

Pakurikääpä

Honkien huminaa

Puunhalaaja

Tuleva leiripaikka, sitten joskus

Löytyihän niitä lakkojakin aamupuuroa varten

Pohjantikan talttaama neliö

Lakkoja löytyi yhdeltä pieneltä suolta kerättäväksi asti. Vanhoja alkoivat jo olla, mutta kelpasivat kyllä aamupuuroon. Matkamme tyssäsi vihdoin järven pohjoispäässä. Hutera, neljästä ohuesta kaatuneesta puusta kasattu siltarakennelma ei houkutellut ylittämään parimetristä puroa. Mikko tosin kokeili onneaan, mutta esimerkki ei ollut vakuuttava. Kännyimme kannoillamme ja lähdimme palaamaan leiriin, jonne tulimme sopivasti kahdeksan maissa. Jossain kohden alkoikin jo hieman askel painamaan, polvenkorkuinen kanervikko ei ole kevyintä mahdollista maastoa.

Ilta kului leiripuuhissa. Aki narrasi virvelillä ahvenia, parhaan kokoinen päätyi pannullekin. Muuten ohitimmekin iltaruuan ja siirryimme suoraan lätynpaistoon. Vanha veneenraato paloi hyvin, tervatut kylkilaudat kiehuivat nuotiossa.

Piilopirtti ja roikkuva majoite

Kota ja savusauna

20.8. Lauantai.

Sunnuntain osaksi jäi vain haikea kotiinlähtö, yksi jäsenistä tavoitteli kello kahden junaa Ruuhka-Suomeen. Etenimme tielle enemmän ja vähemmän suoraan. Mitään todellista torpalle johtavaa polkua emme matkalta löytäneet. Todellinen piilopirtti, meidän onneksemme kuitenkin kartalta paikannettavissa. Kamat autoon lenkin jälkeen ja vielä kerran jännittämään tien kuoppia ja kiviä. Mateluvauhdilla sentään selvittiin tuo kaamea kelirikkomäki.

Olipa odotuksiakin parempia kulkumaita tällä reissulla tarjota ja tietenkin ensiluokkaista seuraa. Ei muuta kuin seuraavaa reissua suunittelmaan, se kuulemma olisi tällä porukalla niinkin eksoottisissa maisemissa kuin Kirkkonummi...

Aamulla paistoi aurinko

Savusauna edustusvalossa

Pihapiiri, vielä kerran

Aarnimetsää auringossa.