#12/18 Teeripassissa Teerinevalla 20.-21.4.

Mutta mitä näkyi ja kuului? 

Sain houkuteltua kiireisen tiedemiehen ja pasuunavirtuoosi Hannun mukaani teerisuon laitaan toteamalla, että nyt asiat tärkeysjärjestykseen: teeren soidin alkaa kohta olla ohitse tältä keväältä. Koska Hannun aika-ikkuna uhkasi sulkeutua lauantaina päivällä, niin tein suunnitelman pikapoikkemasta lähimmälle teeripotentiaaliselle suolle Tampereen lähistöllä: niukasti Kangasalan puolella sijaitseva Teerineva Oriveden tien tuntumassa.

Kävimme Teerinevalla 5.4.2015 Tainan kanssa teeripassissa ja silloin paikalla suhahteli ja pulputteli. Kaiken lintutoiminnan lisäksi paikalla oli myös ylenmäärin inhimillistä puuhakkuutta: osuimme nimittäin samaan aikaan paikalla kuin porukka luontokuvaajia. Nämä vaanivat metsoja kuvauskojuissaan toiminnan polttopisteessä.

Teerineva 5.4 .kolme vuotta sitten: päivä on valjennut, kuvauskojuja puretaan

Käännyimme siis perjantaina vähän vajaa kahdeksan illalla Oriveden tieltä Teerinevalle johtavalle pikkutielle. Ensimmäinen yllätys tuli heti risteyksen jälkeen, sillä tien varteen oli ilmestynyt taas uusi kallionmurskaamo! Valtava kraateri maisemassa kertoi metropolin statusta tavoittelevan Tampereen ahmimista resursseista. Jatkuvasti kasvava kaupunki hankkii rakentamiseensa tarvittavan kiviaineksen nykyään räjäyttämällä ja murskaamalla peruskalliota ja näitä paikkoja tuntuu ilmestyvän eri suunnissa kaupunkia.Jätimme auton puomin eteen, tästä olisi vielä kaksi ja puoli kilometria tienpohjaa pelipaikoille. Matka taittui kevyesti mutta ei nopeasti. Vähän väliä kevään merkit, elämää ja ääniä pursuava metsä pysäytti kulkijan kuuntelemaan ja ihmettelemään. Peipot, punarinnat ja laulurastaat olivat valloittaneet oman elintilansa tiaisten valtakunnasta ja huusivat kukin kumppaniaan kurkun höyhenet täristen. Sieltä täältä kauempaa kuului joutsenten trumpetin töräuksiä ja kurkien kiekaisuja. Olipa hieno konsertti!
 Lunta näkyi vielä paikka paikoin metsässä, mutta kevättulvassa kohisevat pikkukosket ojissa kertoivat kevään voimasta.

Modulaarinen kantojärjestelmä lähestymässä kohdealuetta

Itse aloittelevana lintuharrastajana kuuntelin hartaasti Hannun kokemussammiostaan (joka kooostui omien, sukulaisten ja kavereiden kokemusten lisäksi merkittävästi myös 70-luvun Metsästys ja Kalastus -lehden vuosikerroista) ammentamia kuvauksia lintujen äänten onamatopoetiikasta. Sulfauksen asiantuntijana H osasi kuvailla ääniä sellaisilla termeillä kuten "metrinen kiihdytys" tai "matalaintervallinen". MIlloin ääni oli enemmän auki tai kiinni ja milloin se tuli "repusta" ja milloin mistäkin.
Hannun taidot eivät jättäneet epäilyksen varaa, kun mies erotteli punarintojen ja peipposten joukosta rautiaisen äänen. Totta tosiaan, säe oli sama kuin Luontoportin ääninäytteessä: 12-13 tavuinen, tasaisesti pulppuava ja melko lailla ilman variaatioita toistuva säe. Luulenpa että opin nyt tämän minäkin!
Voit tarkistaa oman mielikuvasi äänestä tästä Tarsigerin ääninäytteestä:


http://www.tarsiger.com/mp3/jawetus/FISFN0800095.mp3

Nimeni on Pasi, Pasi Rautiainen

Tieosuuden loputtua painuimme metsänhoidollisen perkuuesteradan läpi suon laitaan. Sopiva kallioinen nyppylä löytyi vanhasta muistista. Nyt kannatti olla tarkkana maapohjan kanssa, sillä yöksi oli luvaksi ronskisti sadetta. Majoitteeksi nousi Hannun uusi, korkkaamaton T:mi Aki Ihanamäen design-tarppi, suomalaista taidekäsityötä parhaimmillaan. Tämä versio oli kaiken lisäksi deluxe-malli, silinylonista tehty ja liepeellinen. Pystytimme tarpin korkealle hieman irti alustasta ja  oviaukko toiveikkaasti suolle päin.

Teeret tervetuloa!

Ilta tuntui lämpimältä. Oli tyyntä, risukeittimen tuli nousi tasaisesti suoraan ylöspäin. Alkoi hämärtää ja juuri kuin tilauksesta leirin yli lensi mäkättävä, pitkänokkainen siivekäs. Taivaanvuohi se siinä etsi kumppania. Vasta kolmas havaittu kahlaaja tänä vuonna töyhtöhyyppien ja metsäviklon lisäksi.


Iltapalan jälkeen alkoi kuin aikataulutettuna tihkuttamaan vettä, oli siis aika mennä toiveekkaana nukkumaan ja unipinnoja laskemaan.

"Bä-äää" sanoo taivaanvuohen pyrstön reunasiivet

Vegepiirakoita risukeittimen loimussa. Melko AH, kunnon meiningissä rakotulilla kypsyisi salametsästetty lammas.

Koko yön satoi. Pieniä taukoja ropinassa oli ja silloin tapahtuikin metka juttu!

Riippumatossa tulee nukuttua enemmän ja vähemmän kääntyilemättä koko yö, mutta näin maa-tila-majoituksessa kylkeä tulee käännettyä vähän väliä, kun milloin mikin paikka, kylki tai kädet puutuvat. Näin ollen uni on välillä aika kevyttä. Olin varmaan juurikin kääntänyt kylkeä kun kuulin kaukaa vaimean mutta toivotun äänen. "Toiveajattelua", kuittasin mielessäni mutta otin kuitenkin pään ulos makuupussin huusta ja suuntailin korvanlehtiä pimeyteen. Sateessa oli pieni tauko.

Silloin se kuului taas. Vaimea, tuskin erottuva "Hu"...tauko...ja "Hu-huh". Olikohan mielikuvitus tehnyt tepposet? Herätin varovasti kahdella sanalla Hannun. Kuuntelua. Ja taas: "Hu....Hu-huh". Kyllä! Ei voi olla mikään muu kuin itse herra viirupöllö, jonka vaimea huhuilu kuului jostain idän suunnasta. Neljä viisi kertaa pöllö toisti sanottavansa, sitten alkoi taas sateen ropina, joka peitti äänet alleen. Nyt oli kyllä ollut pöllötutka herkässä!

Herra viiru

Niinkuin mainittu, koko satoi. Aamu valkeni, mutta teeriä ei kuulunut eikä näkynyt. Vilkaisin kelloa useaan otteeseen aamun aikana. Yö tuntui pitkältä...oli valoisaa mutta kello oli vasta puoli viisi. Käänsin kylkeä ja nukahtelin väkisin - sateeseen ei ollut mitään kiirettä.


Lopulta nousimme kello seitsemän jälkeen kun sadekin taukosi sopivasti. Aamiainen nautittiin ilman sadetta ja jossain vaiheessa taivaskin repesi taas siniseksi. Neljä joutsenta suoritti ylilennon matalalta.

Joukahaisten laivue

Siinä sitten touhuillassamme asioiden oikea laita paljastui, kun katsoin kännykkää. Kello olikin jo melkein yksitoista! Itse asiassa kello oli aivan jotain muuta kuin piti, sillä rannekelloni näytti  kaksi tuntia vähemmän kuin todellisuus. Patterit reistailee! Ei silti, nythän nuo aamutoimet tuli tehtyä kiireettä ja ilman sadetta, joten vahinko ei ollut suuri.

Tarpin kiila muurahaispesässä. Pientä elämää alkoi jo olla näkyvissä

Lumilapio mukana...kaiken varalta!

Talsimme takaisin autolla. Matkalla kaksi rautisista helkytteli samassa tienristeyksessä kuin tullessammekin.Oli vielä hieman aikaa, joten nopea poikkeaminen Oriveden Pappailanniemen lintutornille oli paikallaan. Pappilanniemi on hieno paikka ja nyt oli vedetkin siinä määrin vapaana, että kiikaroimista riitti. Kahdeksaa lajia vesilintuja löytyi: joutsenet, isokoskelopariskunta, sikkiuikkuja, heinäsorsia, taveja, telkkiä, haapanoita, kanadanahanhia. Silkkiuikku oli uusi laji tälle vuodelle. Itse niemihän on mukavaa lehtomaista lintupöheikköä, joten ei ihme, että pajusirkku  tuikutti meille kutsuääntään, uusi laji sekin.

Kun samassa paikassa kuin viime vuonnakin onnistuimme vielä kuulemaan ja näkemään pikkutikan, pökkelöpuumetsien pienen puuhastelijan, niin voinee sanoa, että varsin onnistunut poikkeaminen lintutornilla. Teeret jäi siis tällä kertaa havaitsematta, mutta muut havainnot (etunenässä aavemainen "kohtaaminen" viirupöllön kanssa) kyllä korvasivat puutteen monin verroin.

Pajusirkkukoiras

Silkkiuikku soidinasussaan

Pikkutikka

Teerineva. Kyttäyspaikka kirjaimen A yläpuolella.

#11/18 Keihäänmaalle vaikka väkisin 14.-15.4.

Paljon havaintoja!

Perjantai

Kävimme reilu vuosi sitten 4-5.3 Keihäänmaan laavulla. Tykästyimme kovasti laavuun ja sen ympäristöön. Keihäsmaa on vähän syrjemmässä asutuksesta Viljakkalan takana, noin 50 min ajomatkan päässä Tampereesta. Laavu on rakennettu varmaan aikoinaan Pirkan polun varren yöpymispaikaksi ja paikkahan on komea, kallioisen mäen päällä, ison jyrkänteen suojassa, ilta-auringon sektorilla. Vuosi sitten kuulimme laavulla helmipöllöä ja törmäsimme metsojen soidinpaikkaan, nyt oli ajatuksena hieman verestellä muistoja.

Vaan kuinkas sitten kävikään.

Pakkasimme reput töiden jälkeen perjantaina ja ajoimme paikalle. Matka menikin hyvin, vaikka etukäteen teiden kunto mietitytti, alla oli näet juuri vaihdetut kesärenkaat. Tiet olivat kuitenkin kuivat, jopa loppupätkän soratie oli vailla lumipeitettä.

Ajattelimme siis painuvamme pimenevässä illassa polkua pitkin nopsaan noin 800 metrin matkan laavulle. Jo polunpään löytäminen tuotti vaikeuksia. Painanne lumihangessa löytyi: tuosta ei ole kyllä kukaan tänä talvena kulkenut...  Eihän siinä paljon lunta voi olla,  vai mitä? Painuin ensimmäisenä ojan yli ja putosin nivusia myöten märkään ojaan. Eikun ylös, neliveto käyttöön. Läksimme etenemään metsässä. Askel painui, alkoi hämärtää. Lunta olikin toiseen malliin kuin Tammelan torilla. Välillä polveen asti ulottuva märkä lumi solahti saappaansuusta sisään.Hiki alkoi tulla ja kengät tuntuivat kostealta.  Katsoin kartasta, olimme edenneet 130 metriä, vielä olisi jäljellä 680...

Nopea tilannearvio. Näillä varuisteilla ei ollut menemistä laavulle. Itse olisin varmaan painanut menemään, mutta kun tarkoitus oli nautiskella ja tuottaa mukava luontoelämys kaikille mukana olijoille... Katselin karttaa, mutta korvaavaa reittiä ei siinä hetkessä löytynyt, kotiläksyt oli tehty huonosti.

Ei muuta kuin huomenna uusiksi. Kotimatkalla pysähdyimme Komin  Lavajärvellä kuuntelemaan pöllöjä. Eivät meille äännelleet nekään.

Jalkapatikka. Ei onnistunut näillä keinoin!

Lauantai

Lähdimme lauantai-aamupäivästä liikenteeseen. Laavulle ei ollut kiire, matka käytettäisiin kevätlintujen tarkkailuun. Pily:llä oli lintujentarkkailua Nokian Taivalkunnassa, joka oli entuudestaan tuntematon paikka meille.

Paikka, jossa Nokianvirta purki vetensä Kuloveteen olikin oikea kevättarkkailun napakymppi.

Automatkalla näimme muuten kevään ensimmäisen leskenlehden. Jo matkalla veden ääreen joutsenet tervehtivät, joukossa muutama mustapäinen hanhikin. Vaalea poski, eli kyseessä siis kanadanhanhi. Korkella pellon päällä kiurut lauloivat lavereteluaan ja matalammalla töyhtöhyypät tanssivat vaappuen pyörähdyksiään.

Paikalla olikin jo runsaasti porukkaa (päivän aikana siellä kävi kuulemma peräti 70 henkeä). Lahti oli sula ja täynnä lintuja. Paljon sinisorsia ja joutsenia ja erilaisia lokkeja, ainakin kala-, nauru-, harmaa- ja selkälokit paikalla parveilivat. Ihan lähellä jään reunalla näimme kevään ensimmäisen västäräkin. Lahden sorsien joukossa oli paljon pieniä miniatyyrisorsia. Kyseessä eivät olleet (tietenkään) poikaset, vaan iso ryhmä taveja. Rannalla oli pystytettynä useampia kaukoputkia, niillä kaukana uiskentelevien tavien tarkkailu onnistui paremmin, ukkotavin eksoottinen vihreä naamio ei kiikareilla olisi kunnolla erottunut.

Harmittelimme, että olimme myöhästyneet kalasääsken saalistusnäytöksestä.  Oli kuulemma aikaisemmin käynyt ja napannut lahnan yleisön silmien edestä. Mutta nyt olikin kyseessä kohtelias sääksi tai oikeastaan kolme sääkseä: ne nimittäin palasivat paikalle ja mekin pääsimme katsomaan kalastusnäytöstä. Neljä viisi kertaa sai sääksi palata turhin kynsin taivaalle mutta kuudennella kertaa näpeissä olikin sitten iso, kiiltäväkylkinen särkikala. Aika hieno näytös!

Sääksi oikeassa ylänurkassa räpyttelemässä paikoillaan.

Tätä mekin todistettiin, Jukka Helinillä oli "hieman" parempi putki kamerassa...

Mitäs muuta paikalla vielä olikaan? Monta kurkiauraa lensi paikan yli ja yksinäinen metsäviklokin. Pajusirkkua en onnistunut vielä kuulemaan, sekin paikalla oli kai poikennut.

Parisen tuntia viihdyimme paikalla ja jatkoimme sitten kohti Hämeenkyröä. Välipala syötiin Sarkkilanjärven lintutornilla. Sarkkilanjärvi ei nyt parastaan esittänyt, aika jäässä oli vielä tuo kuulu lintujärvi. Hanhia ja joutsenia kyllä oli paljon vastapäiselle pellolla.

Hämeenkyrön keskustassa pysähdyimme Kehäkukkaan kahville ja piirakalle. Terassilla oli T-paitakeli. Ennen kaffehetkeä kävi vielä hieno sattumus: kävelimme hautausmaan kautta ja mikäs se siellä koivun latvassa sirkuttelikaan? Tikli, joka oli onnistunut meikäläisiltä piileskelemään koko pitkän talven. Näitähän oli ihan hyvin Tampereella talven mittaan, mutta näin pitkälle kohtaaminen venyi.

Sitten otimme suunnan Keihäänmaalle jo tutuksi käynyttä tietä. Auto parkkiin ja lumietenemisvälineitä sovittamaan. Metsätietä pitkin matkaa kertyi kolmisen kilometria, kun suora polku olisi ollut alle kilometrin, mutta tällä kertaa pitempi reitti oli fiksu valinta. Hiihtelimme ja lumikenkäilimme leppeässä, jopa lämpimässä säässä pitkin lumista tienpohjaan. Näin kevään ensimmäisen päiväperhosen, kirkkaankeltaisen sitruunaperhosen. Otin lumikengätkin pois, pohja kantoi ihan hyvin. Tämän kun olisi eilen tiennyt, niin olisimme päässet hyvinkin laavulle asti. Toisaalta taas lauantaiaamun sääksinäytös olisi jäänyt näkemättä, ei paha siis näinkään.

Kevään viimeiset hiihdot, 14.4.-15.4!

Teeret asialla

Tervaaja oli laiskotellut, luisto ei ollut huima...

Olimme hyvissä ajoin laavulla, oli hyvin aikaa iltatoimiin. Nuotioon tulet ja olo mukavaksi. Ossin armeijasta diilaamat pussiruuat pääsivät kokeiluun. Ihan OK riistapataa ja intiancurrya oli Blåband kehitellyt. Laavu on kyllä hienolla paikalla ja suorastaan kylpi leppeässä ilta-auringossa. Laulurastas piti konserttia, peipot liversivät voimallisesti. Nousin laavun edessä olevalle kalliolle ja kuuntelin hiljaa paikallaan ääniä kymmenisen minuuttia. Ja mitäs silloin tapahtuikaan?
Kuulin oikealta humisevaa ääntä ja jotain isoa ja mustaa lähestyi suoraan kohti hyvällä vauhdilla. Jättimetso! En tiedä näkikö se minua lainkaan, ainakin se lensi vain viiden metrin päästä edestäni ohitse. Melkein saattoi kuvitella raskaiden siipien löyhyttämän ilmavirran ja punaisten luomien alta tuijottavat pullottavat silmänvalkuaiset! Olin ihan puulla päähän lyöty, jähmettyneenä paikoillani ja takuuvarmasti hölmönä suu auki, voin vakuuttaa.

Menin laavulle ja selitin tohkeissani näkyäni tytöille, jotka olivat autuaan tietämättömiä lähellään tapahtuneesta näytöksestä. Siinä  selittäessäni en voinu olla huomaamatta kun iso kanalintu lensi muutaman kymmenen metrin korkeudessa laavun ylitse valkoinen maha loistaen. Iso ruskea lintu , koppelohan se siinä menossa ukon perään!

SA-int & Blå Band -yhdistelmän muonaa

Ilta-auringossa

Koska auringonlaskuun oli vielä vajaa tunti aikaa, lähdimme vielä "metsojahtiin" pohjoisen polun suuntaan, paikkaan jossa vuosi sitten törmäsimme soidinjälkiin. Metsoja ei tällä kertaa näkynyt, mutta paljon niiden jätöksiä ja pari oikein mallikelpoista, käkkärää hakopuutakin, jossa homenokat olivat neulasia nakertaneet. Sen verran hiljaa onnistuimme narisevassa lumessa etenemään lumikengillä, että pelästytin edestäni makuulla olevat ison uroshirven. Lihaksikas perä vain vilahti kuusikon alta, Taina sanoi nähneensä valkoiset jalat elikolla. Jo oli meillä tuuria. Ei noita hirviäkään niiden omassa ympäristössään liian usein saa nähdä. Ensimmäinen kerta tänä vuonna.

Palasimme leiriin. Teeret pitivät iltasoidintaan. Hyvä soidin oli, paljon ponnekkaampi kuin pääsiäisenä Siikanevan yöhiihdon aamuna kuultu esitys.

Metson pökäleitä

Metson hakopuu

Käpytikan pajasta

Metson hakopuu ja pökäleet

Uunituoreet hirven jäljet. Tästä se meni

Täällä oli lumikengöt omiaan, metsäsuksilla olisi ollut hankalempaa.

Yö meni mukavasti. Lämpö laski hieman pakkasen puolelle, mutta ei paljon ja kaikille meillä oli hyvät pussit. Aamulla olikin sitten aamupuurot ja aamumakkarat (!) syötyämme edessä ainoastaan paluumatka autolle omia jälkiä. Emme me silti suoraan kotiin ajaneet vaan Siuron kautta, mutta se onkin jo kokonaan toinen juttu...

Keihäsmaan laavu on komealla paikalla

Ruostesiiven toukka, paluumatkalla bongattu

Uusia lajeja:

52	Kanadanhanhi
53	Kalalokki
54	Kyhmyjoutsen
55	Sääksi
56	Sinisuohaukka
57	Västäräkki
58	Tavi
59	Metsäviklo
60	Punasotka
61	Tikli
62	Metso

Muuta:
Hirvi!
Leskenlehti
Sitruunaperhonen
Ruostesiiven toukka
Teeren soidin

Lintupaikka: Alasenlahti Taivalkunnassa. Tarkkailupaikka Kassilan kohdassa rannassa

Keihäänmaan laavu keskellä. Metsot soidintavat pohjoispuolen kalliolla, teeret varmaankin etelän pellolla.

#10/18 Varaslähtö Puurijärvelle 9.4.

Lintulistaan 11 uutta lajia viikonlopun aikana

Lintujen muutto on ollut myöhässä tänä keväänä. Nyt kun pakkaset vihdoin hellittivät ja tuulikin oli suotuisa, muutto alkoikin rytinällä. Ei vielä niin kovin voimallisesti Tampereen korkeudella, mutta kyllä ne pohjoista kohti ovat tulossa, pakko uskoa.

Launtaina teimme ns perinteiset eli kävelimme kotoa Rantaperkiöön ja takaisin. Ihan kunnon reissuhan siitä tulee, 10 000- 15 000 askelta yhdessä reissussa. Tiet olivat puistossa jäisiä, lensinkin kerran oikein kunnolla kyljelleni (ei vahinkoja). Viinikanojan sorsalaumassa ei ollut uusia, oudompia jäseniä, mutta heti Hatanpään kartanon edessä kovasti isontuneessa Viinikanlahden sulassa oli jo jotain uuttakin: 40 naurulokin parvi jään reunalla. Kevään merkki. Joutseniakin tai olla 3-4 paria jäällä. Naurulokkien tuntumasa oli taas uusi laji, muutama iso mustaselkäinen lokki, siis selkälokit olivat tulleet maisemiin.

Hatanpää arboretumin paras lintujentarkkailupaikka on ollut puutarhatyöntekijöiden ylläpitämä ruokinta hieman poluilta syrjässä. LIntuja oli nyt vähemmän kuin kuukausi sitten, mutta kaikenlaista kivaa oli kuitenkin. Viher- ja järripeippoja, tiaisia, urpiainen ja oravakin taas. Yksi uusi hieno keväänmerkki nähtiin: rouva ja herra peippo! Uusi havainto, laji numero 39. Puutarhatyöntekijöiden penkillä istuttiin ja syötiin eväitä auringonpaisteessa, hienoa. Myöhemmin Härmälän pusikoissa lauloi lisääkin peippoja.

Tauko paikalla

Sunnuntaina olikin sitten "vakavemman" tai ainakin pitemmän retken vuoro. Jääkäri Ossi piti hakea poikkeuksellisesti Säkylästä kello neljältä ja lähdin liikkeelle jo yhdeksälle, sitä ennenhän ehtii vaikka mitä. Ajeskelin hiljaa Sastamala-Huittinen tietä ja poikkesin Kokemäenjokea seuraileville pienille maalaisteille. Liikenne oli ihan olematonta, joten saatoin pysähdellä aina kun näkyi jotain mielenkiintoista. Ihan hirveästi ei sulissa kohdissa ollut elämää, telkkiä näkyi ja yksi uusi lajikin, isokoskelopariskunta. 

Matkalla näkyi myös ensimmiäiset töyhtöhyypät. Soidinlennet oli menossa pellon päällä. Tämä olikin oikea töyhtis-retki sillä niitä näkyi pitkin matkaa monellakin pellolla.

Olin katsellut Tiira-palvelusta etukäteen potentiaalisia hanhipaikkoja. Suuntasin sen pohjalta Huittisten Vesiniityn peltoaukealle. Ja ei turhaan. Pellolla oli iso harmaiden hanhien joukko, metsähanhia muuttomatkalla.  Joukossa oli myös paljon joutsenia ja varmaan paljon myös harvinaisempia hanhilajeja, mutta ilman kaukoputkea ei ollut mitään mahdollisuutta tarkempaan määritykseen. Lepäilivät pellolla mahdollisimman keskellä aukeaa, kaukana teistä ja rakennuksista. Useilla pää kainalossa, mutta vahtimiehet olivat tarkkoina. Tiirasta luin myöhemmin että hanhia oli ollut peäti 600, näin niistä jonkun ison joukon, osa jäi varmaan huomaamatta. Vielä yksi havainto tuli pysähdyksellä, nimittäin äänihavainto. En kaikista yrityksistä huolimatta saanut kiurua eli leivosta kiikariini vaikka ääni tuntui tulevan jostain läheltä ylhäältä. Todellisuudessa olivat niin korkealla etteivät erottuneet taivaan sinestä. Hämmästyttävän kova ääni niin pienestä linnusta kyllä lähtee!

Seuraavaksi sitten tutulle paikalle, Puurijärvi-Isosuolle. Isosuon parkkipaikan lähellä pikkupellolla oli joutsenpariskunta ja kevään ensimmäinen kurkipariskunta. Itse suolle en lähtenyt tällä kertaa, siellä olisi niin paljon lunta. Lintutornistakin oli maisema vielä autio, järvi oli täysin jäässä. Suuntasin siis eteenpäin, Puurijärven komeimmalle paikalle Kärjenkallion lintutornille. Kello oli noin kaksitoista tässä vaiheessa ja parkkipaikalla paljon autoja. Ensimmäinen pysähdyspaikka oli tarkkailulava, jossa olikin jo harmaapartainen kaukoputkiies asemissa. Tällaisissa tilanteissa kannattaa ryhtyä juttusille, voi päästä kurkistamaan kaukoputkeen. Niin nytkin. Tällä tavoin kaukana lepäilevää hanhijoukkoa pääsi tarkemin tutkimaan. Joukossa oli siis noin 300-400 metsähanhea, ainakin muutama tundrahanhi valkoisinen otsapeileineen ja parikymmentä nokikanaa. Hieno porukka. Vielä yksinäinen peippokin kuusen latvassa lauloi lauluaan.

Kiikaroin rauhassa pitkän aikaa ja jatkoin sitten lintutorniin, jossa olikin jo 4-5 muuta kävijää. Korkeasta (yhdestä Suomen korkeimmista) lintutornista näkyi hyvin lähempänä olevat joutsen- ja kurkipariskunnat. Lokkeja näkyi vielä kovin vähän, naurulokkikolonna oli vielä tulematta, varmaan vain päivien asia. Yksi oikein hieno havainto oli, kun näin suon yli lentävän kymmenen töyhtöhyypän parven. Nämä olivat siis vielä porukalla muuttomatkalla, muut töyhtöhyypät jotka näin reissun aikana olivat yksin tai kaksin.

Reissun kohohokohta oli sitten perinteinen eli eväiten syönti. Suuntasin sata metriä tornista pöpelikköön, auringon lämmittämälle kalliolle kaislikon reunaan. Oli kesäolo! Kehtaisiko tänne hieman sivummalle joskus tulla salayöpymään keväämmällä? Konsertti olisi ainakin taattu. Katsellaan...

Puurijärvi talven ja kevään rajalla. Näkymä tarkkailulavalta

Hanhet ja joutsenet. Pelkillä kiikareilla metsähanhien ja tundrahanhien erottaminen ei olisi onnistunut.

Rantapellon tie lintutornille

Lämmin kallio kutsui tauolle.

Viikonloput uudet linnut:
37. Naurulokki
38. Selkälokki
39. Peippo
40. Töyhtöhyyppä
41. Isokoskelo
42. Kiuru
43. Metsähanhi
44. Kurki
45. Tundrahanhi
46. Nokikana
47. Fasaani

#9/18 Siikanevan pääsiäishiihdot 29.-31.3.

Kipakalla pakkasella kuutamossa, hellehiihtoa päivällä

Torstai

Aurinko helotti täydeltä terältään kun pääsin torstaina töistä. Äkkiä kotiin ja reppua pakkaamaan. Koko pääsiäisen ajaksi oli luvassa mahtikeliä, nyt ei ollut aikaa hukattavaksi.

Oma aikansa pakkaamiseen ja siirtymiseen kuitenkin meni, mutta isoin askelin valoisammaksi muuttunut kevät piti huolen siitä, etä ehdimme PLP:n kämpän parkkipaikalle vielä valoisan aikaan. Rinkat selkään ja sukset jalkaan., edessä oli tuttuakin tutumpi siirtymätaival nevalle Rutajärventietä ja Vääräjärvenmaan metsäuria pitkin. Kun pääsimme nevan reunaan, oli jo hämärtynyt ja maisema oli kietoutumassa siniseen verhon. Tähtiä alkoi syttyä taivaalla ja iso lamppukin, viittä vaille täyskuu valaisi maiseman niin, että männynkäkkärät heittivät kovalle hangelle pitkät varjonsa.

Hiihtelimme hiljaisella suolla. Ei kuulunut pöllöjen ääniä, vain suksien karkea suhahtelu ja murtuvan jääkuoren rapsahtelu. Oli melkein hankikanto, mutta sukset upposivatkin silti säännönmukaisesti lumen kuoren läpi. Kuu valaisi niin hyvin, että suunnistaminen kohti Jaarikanmaan jyrkkää profiilia onnistui ilman otsalamppujakin. Vasta kun olimme kiertäneet Tulisaaren toiselle puolelle ja aloimme pystyttää leiriä, kaivoin lamput repusta. Taina kaivoi tavaroita rinkasta ja huomasi, että rinkka oli märkä, sisältä...ruokatermarin kuuma vesi oli vuotanut! Voi ähmänrähmä, ei mukava yllätys. Tarkistimme vahingot. Untuvahame oli jo jäätynyt pelliksi, muuten vahngot olivat vähäisempiä. Makuupussi oliu kuiva.Saatoimme jatkaa leirin tekoa, ei tarvinnut lähteä paluumatkalle.

Pystytimme leirin alas tasaiselle, harvaa puustoa kasvavalle reunavyöhykkeelle. Ei ole tullutkaan aiemmin viriteltyä riippareita sukset jalassa, nyt oli syytä, sillä lunta oli vielä näillä leveyksillä hyvinkin 50-60 cm. Levitin vielä yhteisen tarpinkin riippumattojen päälle, sivulle ei suojaa poikkeuksellisesti tarvinnut, sillä ilta oli tuuleton. Kello olikin jo lähempänä puolta yötä kun kaikki valmistelut oli tehty. Uni maittoi, vaikka suun tienoota vähän kiristyvä pakkanen viilensikin.

Perjantai

Yöllä oli reilusti pakkasta. Cumulus Panyam oli selkeästi mukavan käyttöalueen rajoilla, vaikka olinkin heittänyt sen päälle vielä ohuen ylimääräisen untuvapeiton. Muuten oli hyvä, mutta reisien kohdasta tuntui loppuvan tehot. Taina pärjäsi hyvin uudessa Marmotin "superpussissa", tosin ei mitenkään liian lämmintä kai ollut sielläkään. Heräsimme puoli kahdeksan aikaan, maisema oli valaistunut. Yöllä ei ollut kuulunut pööllöistö pihaustakaan, pettymys. Teeretkin pulputtivat ponnettomasti vain muutaman minuutin ja luovuttivat sitten.

Pakkasta oli sen verran, että päätimme purkaa leirin ensin ja hiihtää jonnekin etäämmälle aamiaiselle. Leiriä purkaessa näpit jäätyi ja harvinaista, myös jalat. Lämmittelin jalat käsien välissä puristelemalla.

Ei peltipaita vaan peltihame. Vuotanut vesi oli tehnyt tehtävänsä.

Lämmin hymy ???

Aamumaisema

 Aamiaispaikka löytyi parin saaren päästä keskeltä jo auringossa paistattelevaa nevaa. Lämmitimme risukeittimellä puuro- ja kahvivedet. Kananamunat olivat jäätyneet yön aikana läpikuultaviksi, niitä ei pystynyt syömään. Jätimme rinkat aamiaispaikalle ja hiihdimme etelään johtavaan suonlahteen kevyin kantamuksin. Lahden keskeltä löytyi sula painanne, joka oli uhmannut koko talven pakkasta jäätymättä. Se oli Rooppiojan alkulähteitä, täältä se lähtee ja laskee Männistönnevan kautta aina Iso-Haikaraan saakka.

Läntistä Siikanevaa

Muksis!

Aamiainen

Lisää kuvateksti

 '

Kananmunat jäässä

Lähde

Haimme rinkat selkään ja hiihtelimme kiireettömästi takaisin omia jälkiämme pitkin. Ensimmäiset muut hiihtäjätkin näkyivät suon laidassa. Oli selvää, että tänään Siikanevalla olisi hiihtäjiä, mutta me olimme saaneet yöpyjinä omistaa aamuhetken ihan itseksemme.

Tuttu oikoreitti Isosaaren eteläpuolen korven lävitse

Helottaa

Vääräjärvenmaan vanhaa kuusikkoa, jota on ennallistettu runkoihin uria sahaamalla

Kämpillä oli kävi aikamoinen vilske: ruokinta-automaatin simenet kävivät kaupaksi ja läsikiä nokkivat niin tikat kuin pikkulinnutkin.PUnatulkut viheltelivät metsikössä, hömötiainen valitteli.  Harmaapäätikka ilahdutti taas, on se upea liskolintu. Sisällä oli sen verran kylmää, että söimme lounaan ulos nostetulla penkillä. Siinä oli mukava samalla tarkkailla lintujen liikkeitä. Oli päivän kuumin hetki, ei ollut kiire mihinkään.

Lounashetki

Kun olimme aikamme levänneet, oli aika suunnata taas hangille. Otimme suunnaksi Siikajärven, jossa emme olleet koskaan jääaikaan olleetkaan. Järvi oli autio, vaikka olikin täynnä moottorikelkan jälkiä. Onneksi emme osuneet järvelle samaan aikaan. Pilkkireikiäkään ei juurikaan näkynyt, mikä yllätti. Paikoitellen oli lumen alla jo kunnon sohjokerros, vähän sai reittiä välillä valikoida. Nyt oli tarjolla aurinkoa ja hiljaisuutta ja osasimme siitä nauttia. Oli hauska katsella tuttuja paikkoja lumen peitossa. Muutaman kuukauden (?) päästä täällä jos soudellaan...

Uskomatonta kuinka paljon valoa oli kuukaudessa tullut lisää. Vielä seitseman maissa oli ihan valoisaa. Emme lämmittäneet saunaa, ilta meni pikku tupaa lämmitellessä. Uni maistui

Kamat kuivamaan

lauantai

Aamu valkeni aurinkoisena. Palokärki päästi kunnon soidinrudimentit ilmoille. Kämppä jäi siivoamatta, suuntasimme taas suksille mahdollisimman nopeasti. Siirtymätaival Vääräjärvenmaan kautta ja olimme taas nevalla, joka oli vielä autio muista hiihtäjistä. Olimme jo matkalla kuoriutuneet ylimääräisistä vaatekerroista, ladun varteen jäi anorakki ja villapaita odottamaan paluumatkaa.
Oli tuuletonta ja uskomattoman lämmintä. Hanki oli vielä kova yön pakkasista (oli ollut taas yli -15 astetta pakkasta) ja tastahdilla työntäen se kantoi jopa minua suurelta osiltaan. Katselin kartasta, että Jaarikanmaan takana kulki korpipainanne, jota pitkin sen voisi kiertää hiihtäen tasaista maata. Kun painanteen pään löysi, niin loppu sujuikin helposti, ensin metsäuraa pitkin ja sitten korpea pitkin, joka laajeni lopulta avosuoksi. En ollut tässä osassa suota ennen hiihtänytkään. Tiesin että jossain näistä Jaarikan itäpuolen pikku saarekkeista olisi kalasääksen pesä ja pienellä etsiskelyllä se löytyikin. Hyvin oli fiksussa paikassa, rauhassa saisi olla sulan maan aikaan.

Pupujen tanssipaikka

Ilman pipoa ja hanskoja liikenteessä

Tainaa kantoi tänään latusuksetkin. Ketun jäljet.

Helottaa helottaa

Käyn suon laitaa, mä ilman paitaa

Jaarikanmaan itälataidan pikku saaria

Kalasääksen pesäpuu

 Puolenpäivän aikaan alkoi näkyä muitakin hiihtäjiä nevalla, eikä ihme. Me siirryimme pikku hiljaa kämpän suuntaan, teimme lounaan ja siivosimme kämpän lähtökuntoon.
Olipa fantastinen retki. Ei tähän maisemaan pysty kyllästymään! Huhtikuun lopussa sitten viimeistään taas paikalla, aiheena PLP:n pönttötalkoot. Silloin onkin jo lintujen kevätmuutto kunnolla käynnissä, sitä malttamattomana jo odotellaan...