#12/18 Teeripassissa Teerinevalla 20.-21.4.

Mutta mitä näkyi ja kuului? 

Sain houkuteltua kiireisen tiedemiehen ja pasuunavirtuoosi Hannun mukaani teerisuon laitaan toteamalla, että nyt asiat tärkeysjärjestykseen: teeren soidin alkaa kohta olla ohitse tältä keväältä. Koska Hannun aika-ikkuna uhkasi sulkeutua lauantaina päivällä, niin tein suunnitelman pikapoikkemasta lähimmälle teeripotentiaaliselle suolle Tampereen lähistöllä: niukasti Kangasalan puolella sijaitseva Teerineva Oriveden tien tuntumassa.

Kävimme Teerinevalla 5.4.2015 Tainan kanssa teeripassissa ja silloin paikalla suhahteli ja pulputteli. Kaiken lintutoiminnan lisäksi paikalla oli myös ylenmäärin inhimillistä puuhakkuutta: osuimme nimittäin samaan aikaan paikalla kuin porukka luontokuvaajia. Nämä vaanivat metsoja kuvauskojuissaan toiminnan polttopisteessä.

Teerineva 5.4 .kolme vuotta sitten: päivä on valjennut, kuvauskojuja puretaan

Käännyimme siis perjantaina vähän vajaa kahdeksan illalla Oriveden tieltä Teerinevalle johtavalle pikkutielle. Ensimmäinen yllätys tuli heti risteyksen jälkeen, sillä tien varteen oli ilmestynyt taas uusi kallionmurskaamo! Valtava kraateri maisemassa kertoi metropolin statusta tavoittelevan Tampereen ahmimista resursseista. Jatkuvasti kasvava kaupunki hankkii rakentamiseensa tarvittavan kiviaineksen nykyään räjäyttämällä ja murskaamalla peruskalliota ja näitä paikkoja tuntuu ilmestyvän eri suunnissa kaupunkia.Jätimme auton puomin eteen, tästä olisi vielä kaksi ja puoli kilometria tienpohjaa pelipaikoille. Matka taittui kevyesti mutta ei nopeasti. Vähän väliä kevään merkit, elämää ja ääniä pursuava metsä pysäytti kulkijan kuuntelemaan ja ihmettelemään. Peipot, punarinnat ja laulurastaat olivat valloittaneet oman elintilansa tiaisten valtakunnasta ja huusivat kukin kumppaniaan kurkun höyhenet täristen. Sieltä täältä kauempaa kuului joutsenten trumpetin töräuksiä ja kurkien kiekaisuja. Olipa hieno konsertti!
 Lunta näkyi vielä paikka paikoin metsässä, mutta kevättulvassa kohisevat pikkukosket ojissa kertoivat kevään voimasta.

Modulaarinen kantojärjestelmä lähestymässä kohdealuetta

Itse aloittelevana lintuharrastajana kuuntelin hartaasti Hannun kokemussammiostaan (joka kooostui omien, sukulaisten ja kavereiden kokemusten lisäksi merkittävästi myös 70-luvun Metsästys ja Kalastus -lehden vuosikerroista) ammentamia kuvauksia lintujen äänten onamatopoetiikasta. Sulfauksen asiantuntijana H osasi kuvailla ääniä sellaisilla termeillä kuten "metrinen kiihdytys" tai "matalaintervallinen". MIlloin ääni oli enemmän auki tai kiinni ja milloin se tuli "repusta" ja milloin mistäkin.
Hannun taidot eivät jättäneet epäilyksen varaa, kun mies erotteli punarintojen ja peipposten joukosta rautiaisen äänen. Totta tosiaan, säe oli sama kuin Luontoportin ääninäytteessä: 12-13 tavuinen, tasaisesti pulppuava ja melko lailla ilman variaatioita toistuva säe. Luulenpa että opin nyt tämän minäkin!
Voit tarkistaa oman mielikuvasi äänestä tästä Tarsigerin ääninäytteestä:


http://www.tarsiger.com/mp3/jawetus/FISFN0800095.mp3

Nimeni on Pasi, Pasi Rautiainen

Tieosuuden loputtua painuimme metsänhoidollisen perkuuesteradan läpi suon laitaan. Sopiva kallioinen nyppylä löytyi vanhasta muistista. Nyt kannatti olla tarkkana maapohjan kanssa, sillä yöksi oli luvaksi ronskisti sadetta. Majoitteeksi nousi Hannun uusi, korkkaamaton T:mi Aki Ihanamäen design-tarppi, suomalaista taidekäsityötä parhaimmillaan. Tämä versio oli kaiken lisäksi deluxe-malli, silinylonista tehty ja liepeellinen. Pystytimme tarpin korkealle hieman irti alustasta ja  oviaukko toiveikkaasti suolle päin.

Teeret tervetuloa!

Ilta tuntui lämpimältä. Oli tyyntä, risukeittimen tuli nousi tasaisesti suoraan ylöspäin. Alkoi hämärtää ja juuri kuin tilauksesta leirin yli lensi mäkättävä, pitkänokkainen siivekäs. Taivaanvuohi se siinä etsi kumppania. Vasta kolmas havaittu kahlaaja tänä vuonna töyhtöhyyppien ja metsäviklon lisäksi.


Iltapalan jälkeen alkoi kuin aikataulutettuna tihkuttamaan vettä, oli siis aika mennä toiveekkaana nukkumaan ja unipinnoja laskemaan.

"Bä-äää" sanoo taivaanvuohen pyrstön reunasiivet

Vegepiirakoita risukeittimen loimussa. Melko AH, kunnon meiningissä rakotulilla kypsyisi salametsästetty lammas.

Koko yön satoi. Pieniä taukoja ropinassa oli ja silloin tapahtuikin metka juttu!

Riippumatossa tulee nukuttua enemmän ja vähemmän kääntyilemättä koko yö, mutta näin maa-tila-majoituksessa kylkeä tulee käännettyä vähän väliä, kun milloin mikin paikka, kylki tai kädet puutuvat. Näin ollen uni on välillä aika kevyttä. Olin varmaan juurikin kääntänyt kylkeä kun kuulin kaukaa vaimean mutta toivotun äänen. "Toiveajattelua", kuittasin mielessäni mutta otin kuitenkin pään ulos makuupussin huusta ja suuntailin korvanlehtiä pimeyteen. Sateessa oli pieni tauko.

Silloin se kuului taas. Vaimea, tuskin erottuva "Hu"...tauko...ja "Hu-huh". Olikohan mielikuvitus tehnyt tepposet? Herätin varovasti kahdella sanalla Hannun. Kuuntelua. Ja taas: "Hu....Hu-huh". Kyllä! Ei voi olla mikään muu kuin itse herra viirupöllö, jonka vaimea huhuilu kuului jostain idän suunnasta. Neljä viisi kertaa pöllö toisti sanottavansa, sitten alkoi taas sateen ropina, joka peitti äänet alleen. Nyt oli kyllä ollut pöllötutka herkässä!

Herra viiru

Niinkuin mainittu, koko satoi. Aamu valkeni, mutta teeriä ei kuulunut eikä näkynyt. Vilkaisin kelloa useaan otteeseen aamun aikana. Yö tuntui pitkältä...oli valoisaa mutta kello oli vasta puoli viisi. Käänsin kylkeä ja nukahtelin väkisin - sateeseen ei ollut mitään kiirettä.


Lopulta nousimme kello seitsemän jälkeen kun sadekin taukosi sopivasti. Aamiainen nautittiin ilman sadetta ja jossain vaiheessa taivaskin repesi taas siniseksi. Neljä joutsenta suoritti ylilennon matalalta.

Joukahaisten laivue

Siinä sitten touhuillassamme asioiden oikea laita paljastui, kun katsoin kännykkää. Kello olikin jo melkein yksitoista! Itse asiassa kello oli aivan jotain muuta kuin piti, sillä rannekelloni näytti  kaksi tuntia vähemmän kuin todellisuus. Patterit reistailee! Ei silti, nythän nuo aamutoimet tuli tehtyä kiireettä ja ilman sadetta, joten vahinko ei ollut suuri.

Tarpin kiila muurahaispesässä. Pientä elämää alkoi jo olla näkyvissä

Lumilapio mukana...kaiken varalta!

Talsimme takaisin autolla. Matkalla kaksi rautisista helkytteli samassa tienristeyksessä kuin tullessammekin.Oli vielä hieman aikaa, joten nopea poikkeaminen Oriveden Pappailanniemen lintutornille oli paikallaan. Pappilanniemi on hieno paikka ja nyt oli vedetkin siinä määrin vapaana, että kiikaroimista riitti. Kahdeksaa lajia vesilintuja löytyi: joutsenet, isokoskelopariskunta, sikkiuikkuja, heinäsorsia, taveja, telkkiä, haapanoita, kanadanahanhia. Silkkiuikku oli uusi laji tälle vuodelle. Itse niemihän on mukavaa lehtomaista lintupöheikköä, joten ei ihme, että pajusirkku  tuikutti meille kutsuääntään, uusi laji sekin.

Kun samassa paikassa kuin viime vuonnakin onnistuimme vielä kuulemaan ja näkemään pikkutikan, pökkelöpuumetsien pienen puuhastelijan, niin voinee sanoa, että varsin onnistunut poikkeaminen lintutornilla. Teeret jäi siis tällä kertaa havaitsematta, mutta muut havainnot (etunenässä aavemainen "kohtaaminen" viirupöllön kanssa) kyllä korvasivat puutteen monin verroin.

Pajusirkkukoiras

Silkkiuikku soidinasussaan

Pikkutikka

Teerineva. Kyttäyspaikka kirjaimen A yläpuolella.