Liikkeellä luonnostaan

#33/17 Salamajärven syksyä 14.-17.10 / 1. päivä

Kierros peuran mailla sateessa, sumussa ja auringon säteissä

Esipuhe

Salamajärveen oli tarkoitus tutustua jo huhtikuussa pääsiäisloman aikoihin. Silloin uutiset kevättulvista käänsivät ajatukset kuivemmille maille ja kävimme kiertämässä harjujen ja hiekkamaiden Evoa. Fiksu valinta, tuli mieleen tällä reissulla! Nyt kuitenkin lähdimme syyslomalla suomen selän karuille ja soisille saloille. Salamajärvihän ei ole kaukana Tampereelta, vain kolmen ja puolen tunnin ajomatkan päässä. Keski-Pohjanmaan ja Keski-Suomen rajamaiden puisto on kokoaan (62 km2) isomman kokoinen sillä se on syrjäistä, asumatonta takamaata jase tuntumassa on muitakin suojelualueita kuten Salamaperän luonnonpuisto (12,7 km2). Lisäksi alueen polut ovat osa Peuran Polku -reitistöä, joka jatkuu pitkälle kansallipuiston ulkopuolelle. 58 km:n Hirvaan kierros tekee lenkin kaukana puiston pohjoispuolella. Me emme kuitenkaan ajatelleet kävellä sitä, vaan luovia luovasti reittejä ja omia polkuja yhdistellen.
Matkaan valmistauduimmekin tällä kertaa jopa tavallistakin perusteellisemmin, sillä luin kaksi kirjaa petrasta, metsäpeurasta. Varsinkin Erkki Pulliasen Petra, Karjalan peura on suositeltava opus. Siitä kävi selville mm. se, että peuran syyskiima tappeluineen saattaisi olla vielä päällä lokakuussakin ja se, että peurat elelevät kesät soilla ja vaeltavat samoja reittejä, peuranpolkuja pitkin talveksi paremmille jäkälämaille. Näillä tiedoila varustautuneina läksimme matkaan.

Lauantai 14.10.

Koska olimme edellisen yön Saarijärvellä Maire-tädin asunnossa, saavuimme Koirasalmen luontotuvalle jo kello kymmenen jälkeen. Kävin kuittaamassa Sysilammen vuokrakämpän avaimen maanantai-iltaa varten ja niin olimme Huttukankaan parkkipaikalla rinkka selässä vartin yli yksitoista.

Sää oli harmaa mutta sateeton. Polku oli aluksi melkein valtatiemäisen tasainen, mutta pieneni Heikinjärven tuntumassa kapeaksi ja kiviseksi. Kävimme katsastamassa nopeasti Heikinjärven laavun ja valitsimme Koirajärven suuntaan lähtevän polun. Suota ja kangasta, pitkospuita, kivikkoa ja kangasta. Sellaista maisema oli ja sellaisena se pysyi seuraavat päivät.

Heikinjärven laavu

Lepotauko?

Pirunpelto

Soita ylittäessämme näimme ensimmäiset peuranpolutkin. Märkään heinikkoon merkkaantunut painanne ei ollut ihmisten tekoja. Muutenkin suot näyttivät erilaiselta kuin "kotisuot" Pirkanmaalla. Lakkaa en olisi noista lähtenyt etsimään, karpaloita ennemmin. Yleensäkin suot kasvoivat paljon enemmän pitkää heinää kuin kotopuolessa. Heinällä onkin ollut vanhoina aikoina käyttöä näillä muuten karuilla ja huonosti viljeltävillä seuduilla. Ruuhilammen nuotiopaikalla näimme reissun ensimmäiset ihmiset, kolme täti-ihmist koirineen oli makkaranpaistossa. Koirat pääsimme yllättämään tuulen alapuolelta, pelästyivät raukat.

Koirajärven pohjoispäässä yhytimme Pahkahonkakankaan (?) kotalaavun. Näppärän näköinen laitos n ja muutenkin persoonallinen rakennelma. Keskellä kotaa oli tulisija ja katossa samalla kohtaa reikä. Näin sateensuoja toimii tulistellessa huonolla säällä.Samantapaisia näkyi eri puolella puistoa, muualla en ole sellaisia nähnytkään. Olimme syöneet matkalla tukevasti seisovan pöydän aamiaisen Piispalan leirikeskuksessa, joten lounaan sijasta keitimme kodassa kahvit ja söimme voileipää.

Peuranpolku

Pahkahonkakangas

Kotalaavu

Tässä vaiheessa alkoi sadella, ihan kuten oli luvattukin. Siis sadevaatteet päälle ja matkaan, kohti Koirajoen vartta. Pyydyskosken laavulle ei ollut pitkä matka. Pyydyskoskella meitä odotti jo tuttu kotalaavu ja muutenkin hieno leiripaikka joen mutkan törmällä. Kello oli kuitenkin sen verran vähän vielä, että emme malttaneet pysähtyä leiriksi. Jatkoimme matkaa Koirajoen vartta etäämmällä seuraillen. Matkalla metsäkin alkoi pikkuhiljaa komistua. Koirajoen metsät on suojeltu säästömetsiksi jo 1912, joten täällä on Salamajärven komeimmat puut. Totuuden nimessä täytyy todeta, että metsä on komea, mutta komeampiakin on, jopa Pirkanmaalla, jos puuston vaikuttavuutta ja kokoa pitää mittarina.

Taas suota

...ja rakkaa

Pyydyskosken kotalaavu lehtiverhoilussa

Koirajoen petäjä

Etukäteen ajettelin, että olisimme yötä Talviahon nuotiopaikalla ja huiskaisisimme aamutuimaan Koirajoen yli. Kartassa tuo paikka näytti kapealta, lähes purolta. Tutkiskelimme mustana virtaavaa jokea Talviahon kohdalla. Kyllähän tuosta kahlaamalla jotenkin pääsisi yli mutta.... jotenkin alkuperäinen reittisuunnitelma kohti länttä poluttomien taipaleiden kautta ei tuntunutkaan enään niin helpolta. Jo matkalla olin kiinnittänyt huomiota, että vettä oli maastossa paljon. Ihan kevättulva ei ollut, mutta vedenpinnat sateiden jälkeen kuitenkin korkealla. Ja nuo sinisellä merkityt puuta kasvavat suot näyttivät erilaisilta kuin vaikkapa Siikanevalla, paljon vetisimmiltä ja märemmiltä.
Tulipaikkakaan ei näyttänyt järin houkuttelevalta vesisateessa ja koska pimeän tuloon oli aikaa vielä parisen tuntia, päätimme lyhentää huomista kävelymatkaa. Koirakosken kohdalle olisi reilut parisen kilometria, joten päätimme jatkaa sinne asti. Kenties Koirakoskesta pääsisi helpommin yli?

Koirakoski ei ollut sen rauhallisempi. Päätimme joka tapauksessa laittaa leirin pystyyn, aamu olisi iltaa viisaampi. Viritimme tarpit isojen kuusten alle ja keitimme iltaruoan hiljakseen pimenevässä illassa. Nukkumaan menimme aikaisin, mitäpä muuta pimeässä metsässä olisi tehnyt. Sade ropisi kankaaseen mutta riippumaton kehdossa oli pehmeä ja mukava pesä. 12 km polkuja pitkin, uni tuli helposti.