Liikkeellä luonnostaan

maanantai 23. huhtikuuta 2018

#12/18 Teeripassissa Teerinevalla 20.-21.4.

Mutta mitä näkyi ja kuului?

Sain houkuteltua kiireisen tiedemiehen ja pasuunavirtuoosi Hannun mukaani teerisuon laitaan toteamalla, että nyt asiat tärkeysjärjestykseen: teeren soidin alkaa kohta olla ohitse tältä keväältä. Koska Hannun aika-ikkuna uhkasi sulkeutua lauantaina päivällä, niin tein suunnitelman pikapoikkemasta lähimmälle teeripotentiaaliselle suolle Tampereen lähistöllä: niukasti Kangasalan puolella sijaitseva Teerineva Oriveden tien tuntumassa.

Kävimme Teerinevalla 5.4.2015 Tainan kanssa teeripassissa ja silloin paikalla suhahteli ja pulputteli. Kaiken lintutoiminnan lisäksi paikalla oli myös ylenmäärin inhimillistä puuhakkuutta: osuimme nimittäin samaan aikaan paikalla kuin porukka luontokuvaajia. Nämä vaanivat metsoja kuvauskojuissaan toiminnan polttopisteessä.

Teerineva 5.4 .kolme vuotta sitten: päivä on valjennut, kuvauskojuja puretaan

Käännyimme siis perjantaina vähän vajaa kahdeksan illalla Oriveden tieltä Teerinevalle johtavalle pikkutielle. Ensimmäinen yllätys tuli heti risteyksen jälkeen, sillä tien varteen oli ilmestynyt taas uusi kallionmurskaamo! Valtava kraateri maisemassa kertoi metropolin statusta tavoittelevan Tampereen ahmimista resursseista. Jatkuvasti kasvava kaupunki hankkii rakentamiseensa tarvittavan kiviaineksen nykyään räjäyttämällä ja murskaamalla peruskalliota ja näitä paikkoja tuntuu ilmestyvän eri suunnissa kaupunkia.Jätimme auton puomin eteen, tästä olisi vielä kaksi ja puoli kilometria tienpohjaa pelipaikoille. Matka taittui kevyesti mutta ei nopeasti. Vähän väliä kevään merkit, elämää ja ääniä pursuava metsä pysäytti kulkijan kuuntelemaan ja ihmettelemään. Peipot, punarinnat ja laulurastaat olivat valloittaneet oman elintilansa tiaisten valtakunnasta ja huusivat kukin kumppaniaan kurkun höyhenet täristen. Sieltä täältä kauempaa kuului joutsenten trumpetin töräuksiä ja kurkien kiekaisuja. Olipa hieno konsertti!
Lunta näkyi vielä paikka paikoin metsässä, mutta kevättulvassa kohisevat pikkukosket ojissa kertoivat kevään voimasta.

Modulaarinen kantojärjestelmä lähestymässä kohdealuetta

Itse aloittelevana lintuharrastajana kuuntelin hartaasti Hannun kokemussammiostaan (joka kooostui omien, sukulaisten ja kavereiden kokemusten lisäksi merkittävästi myös 70-luvun Metsästys ja Kalastus -lehden vuosikerroista) ammentamia kuvauksia lintujen äänten onamatopoetiikasta. Sulfauksen asiantuntijana H osasi kuvailla ääniä sellaisilla termeillä kuten "metrinen kiihdytys" tai "matalaintervallinen". MIlloin ääni oli enemmän auki tai kiinni ja milloin se tuli "repusta" ja milloin mistäkin.
Hannun taidot eivät jättäneet epäilyksen varaa, kun mies erotteli punarintojen ja peipposten joukosta rautiaisen äänen. Totta tosiaan, säe oli sama kuin Luontoportin ääninäytteessä: 12-13 tavuinen, tasaisesti pulppuava ja melko lailla ilman variaatioita toistuva säe. Luulenpa että opin nyt tämän minäkin!
Voit tarkistaa oman mielikuvasi äänestä tästä Tarsigerin ääninäytteestä:

http://www.tarsiger.com/mp3/jawetus/FISFN0800095.mp3

Nimeni on Pasi, Pasi Rautiainen

Tieosuuden loputtua painuimme metsänhoidollisen perkuuesteradan läpi suon laitaan. Sopiva kallioinen nyppylä löytyi vanhasta muistista. Nyt kannatti olla tarkkana maapohjan kanssa, sillä yöksi oli luvaksi ronskisti sadetta. Majoitteeksi nousi Hannun uusi, korkkaamaton T:mi Aki Ihanamäen design-tarppi, suomalaista taidekäsityötä parhaimmillaan. Tämä versio oli kaiken lisäksi deluxe-malli, silinylonista tehty ja liepeellinen. Pystytimme tarpin korkealle hieman irti alustasta ja oviaukko toiveikkaasti suolle päin.

Teeret tervetuloa!

Ilta tuntui lämpimältä. Oli tyyntä, risukeittimen tuli nousi tasaisesti suoraan ylöspäin. Alkoi hämärtää ja juuri kuin tilauksesta leirin yli lensi mäkättävä, pitkänokkainen siivekäs. Taivaanvuohi se siinä etsi kumppania. Vasta kolmas havaittu kahlaaja tänä vuonna töyhtöhyyppien ja metsäviklon lisäksi.

Iltapalan jälkeen alkoi kuin aikataulutettuna tihkuttamaan vettä, oli siis aika mennä toiveekkaana nukkumaan ja unipinnoja laskemaan.

"Bä-äää" sanoo taivaanvuohen pyrstön reunasiivet

Vegepiirakoita risukeittimen loimussa. Melko AH, kunnon meiningissä rakotulilla kypsyisi salametsästetty lammas.

Koko yön satoi. Pieniä taukoja ropinassa oli ja silloin tapahtuikin metka juttu!

Riippumatossa tulee nukuttua enemmän ja vähemmän kääntyilemättä koko yö, mutta näin maa-tila-majoituksessa kylkeä tulee käännettyä vähän väliä, kun milloin mikin paikka, kylki tai kädet puutuvat. Näin ollen uni on välillä aika kevyttä. Olin varmaan juurikin kääntänyt kylkeä kun kuulin kaukaa vaimean mutta toivotun äänen. "Toiveajattelua", kuittasin mielessäni mutta otin kuitenkin pään ulos makuupussin huusta ja suuntailin korvanlehtiä pimeyteen. Sateessa oli pieni tauko.

Silloin se kuului taas. Vaimea, tuskin erottuva "Hu"...tauko...ja "Hu-huh". Olikohan mielikuvitus tehnyt tepposet? Herätin varovasti kahdella sanalla Hannun. Kuuntelua. Ja taas: "Hu....Hu-huh". Kyllä! Ei voi olla mikään muu kuin itse herra viirupöllö, jonka vaimea huhuilu kuului jostain idän suunnasta. Neljä viisi kertaa pöllö toisti sanottavansa, sitten alkoi taas sateen ropina, joka peitti äänet alleen. Nyt oli kyllä ollut pöllötutka herkässä!

Herra viiru

Niinkuin mainittu, koko satoi. Aamu valkeni, mutta teeriä ei kuulunut eikä näkynyt. Vilkaisin kelloa useaan otteeseen aamun aikana. Yö tuntui pitkältä...oli valoisaa mutta kello oli vasta puoli viisi. Käänsin kylkeä ja nukahtelin väkisin - sateeseen ei ollut mitään kiirettä.

Lopulta nousimme kello seitsemän jälkeen kun sadekin taukosi sopivasti. Aamiainen nautittiin ilman sadetta ja jossain vaiheessa taivaskin repesi taas siniseksi. Neljä joutsenta suoritti ylilennon matalalta.

Joukahaisten laivue

Siinä sitten touhuillassamme asioiden oikea laita paljastui, kun katsoin kännykkää. Kello olikin jo melkein yksitoista! Itse asiassa kello oli aivan jotain muuta kuin piti, sillä rannekelloni näytti kaksi tuntia vähemmän kuin todellisuus. Patterit reistailee! Ei silti, nythän nuo aamutoimet tuli tehtyä kiireettä ja ilman sadetta, joten vahinko ei ollut suuri.

Tarpin kiila muurahaispesässä. Pientä elämää alkoi jo olla näkyvissä

Lumilapio mukana...kaiken varalta!

Talsimme takaisin autolla. Matkalla kaksi rautisista helkytteli samassa tienristeyksessä kuin tullessammekin.Oli vielä hieman aikaa, joten nopea poikkeaminen Oriveden Pappailanniemen lintutornille oli paikallaan. Pappilanniemi on hieno paikka ja nyt oli vedetkin siinä määrin vapaana, että kiikaroimista riitti. Kahdeksaa lajia vesilintuja löytyi: joutsenet, isokoskelopariskunta, sikkiuikkuja, heinäsorsia, taveja, telkkiä, haapanoita, kanadanahanhia. Silkkiuikku oli uusi laji tälle vuodelle. Itse niemihän on mukavaa lehtomaista lintupöheikköä, joten ei ihme, että pajusirkku tuikutti meille kutsuääntään, uusi laji sekin.

Kun samassa paikassa kuin viime vuonnakin onnistuimme vielä kuulemaan ja näkemään pikkutikan, pökkelöpuumetsien pienen puuhastelijan, niin voinee sanoa, että varsin onnistunut poikkeaminen lintutornilla. Teeret jäi siis tällä kertaa havaitsematta, mutta muut havainnot (etunenässä aavemainen "kohtaaminen" viirupöllön kanssa) kyllä korvasivat puutteen monin verroin.

Pajusirkkukoiras

Silkkiuikku soidinasussaan

Pikkutikka

Teerineva. Kyttäyspaikka kirjaimen A yläpuolella.

maanantai 16. huhtikuuta 2018

#11/18 Keihäänmaalle vaikka väkisin 14.-15.4.

Paljon havaintoja!

Perjantai

Kävimme reilu vuosi sitten 4-5.3 Keihäänmaan laavulla. Tykästyimme kovasti laavuun ja sen ympäristöön. Keihäsmaa on vähän syrjemmässä asutuksesta Viljakkalan takana, noin 50 min ajomatkan päässä Tampereesta. Laavu on rakennettu varmaan aikoinaan Pirkan polun varren yöpymispaikaksi ja paikkahan on komea, kallioisen mäen päällä, ison jyrkänteen suojassa, ilta-auringon sektorilla. Vuosi sitten kuulimme laavulla helmipöllöä ja törmäsimme metsojen soidinpaikkaan, nyt oli ajatuksena hieman verestellä muistoja.

Vaan kuinkas sitten kävikään.

Pakkasimme reput töiden jälkeen perjantaina ja ajoimme paikalle. Matka menikin hyvin, vaikka etukäteen teiden kunto mietitytti, alla oli näet juuri vaihdetut kesärenkaat. Tiet olivat kuitenkin kuivat, jopa loppupätkän soratie oli vailla lumipeitettä.

Ajattelimme siis painuvamme pimenevässä illassa polkua pitkin nopsaan noin 800 metrin matkan laavulle. Jo polunpään löytäminen tuotti vaikeuksia. Painanne lumihangessa löytyi: tuosta ei ole kyllä kukaan tänä talvena kulkenut... Eihän siinä paljon lunta voi olla, vai mitä? Painuin ensimmäisenä ojan yli ja putosin nivusia myöten märkään ojaan. Eikun ylös, neliveto käyttöön. Läksimme etenemään metsässä. Askel painui, alkoi hämärtää. Lunta olikin toiseen malliin kuin Tammelan torilla. Välillä polveen asti ulottuva märkä lumi solahti saappaansuusta sisään.Hiki alkoi tulla ja kengät tuntuivat kostealta. Katsoin kartasta, olimme edenneet 130 metriä, vielä olisi jäljellä 680...

Nopea tilannearvio. Näillä varuisteilla ei ollut menemistä laavulle. Itse olisin varmaan painanut menemään, mutta kun tarkoitus oli nautiskella ja tuottaa mukava luontoelämys kaikille mukana olijoille... Katselin karttaa, mutta korvaavaa reittiä ei siinä hetkessä löytynyt, kotiläksyt oli tehty huonosti.

Ei muuta kuin huomenna uusiksi. Kotimatkalla pysähdyimme Komin Lavajärvellä kuuntelemaan pöllöjä. Eivät meille äännelleet nekään.

Jalkapatikka. Ei onnistunut näillä keinoin!

Lauantai

Lähdimme lauantai-aamupäivästä liikenteeseen. Laavulle ei ollut kiire, matka käytettäisiin kevätlintujen tarkkailuun. Pily:llä oli lintujentarkkailua Nokian Taivalkunnassa, joka oli entuudestaan tuntematon paikka meille.

Paikka, jossa Nokianvirta purki vetensä Kuloveteen olikin oikea kevättarkkailun napakymppi.

Automatkalla näimme muuten kevään ensimmäisen leskenlehden. Jo matkalla veden ääreen joutsenet tervehtivät, joukossa muutama mustapäinen hanhikin. Vaalea poski, eli kyseessä siis kanadanhanhi. Korkella pellon päällä kiurut lauloivat lavereteluaan ja matalammalla töyhtöhyypät tanssivat vaappuen pyörähdyksiään.

Paikalla olikin jo runsaasti porukkaa (päivän aikana siellä kävi kuulemma peräti 70 henkeä). Lahti oli sula ja täynnä lintuja. Paljon sinisorsia ja joutsenia ja erilaisia lokkeja, ainakin kala-, nauru-, harmaa- ja selkälokit paikalla parveilivat. Ihan lähellä jään reunalla näimme kevään ensimmäisen västäräkin. Lahden sorsien joukossa oli paljon pieniä miniatyyrisorsia. Kyseessä eivät olleet (tietenkään) poikaset, vaan iso ryhmä taveja. Rannalla oli pystytettynä useampia kaukoputkia, niillä kaukana uiskentelevien tavien tarkkailu onnistui paremmin, ukkotavin eksoottinen vihreä naamio ei kiikareilla olisi kunnolla erottunut.

Harmittelimme, että olimme myöhästyneet kalasääsken saalistusnäytöksestä. Oli kuulemma aikaisemmin käynyt ja napannut lahnan yleisön silmien edestä. Mutta nyt olikin kyseessä kohtelias sääksi tai oikeastaan kolme sääkseä: ne nimittäin palasivat paikalle ja mekin pääsimme katsomaan kalastusnäytöstä. Neljä viisi kertaa sai sääksi palata turhin kynsin taivaalle mutta kuudennella kertaa näpeissä olikin sitten iso, kiiltäväkylkinen särkikala. Aika hieno näytös!

Sääksi oikeassa ylänurkassa räpyttelemässä paikoillaan.

Tätä mekin todistettiin, Jukka Helinillä oli "hieman" parempi putki kamerassa...

Mitäs muuta paikalla vielä olikaan? Monta kurkiauraa lensi paikan yli ja yksinäinen metsäviklokin. Pajusirkkua en onnistunut vielä kuulemaan, sekin paikalla oli kai poikennut.

Parisen tuntia viihdyimme paikalla ja jatkoimme sitten kohti Hämeenkyröä. Välipala syötiin Sarkkilanjärven lintutornilla. Sarkkilanjärvi ei nyt parastaan esittänyt, aika jäässä oli vielä tuo kuulu lintujärvi. Hanhia ja joutsenia kyllä oli paljon vastapäiselle pellolla.

Hämeenkyrön keskustassa pysähdyimme Kehäkukkaan kahville ja piirakalle. Terassilla oli T-paitakeli. Ennen kaffehetkeä kävi vielä hieno sattumus: kävelimme hautausmaan kautta ja mikäs se siellä koivun latvassa sirkuttelikaan? Tikli, joka oli onnistunut meikäläisiltä piileskelemään koko pitkän talven. Näitähän oli ihan hyvin Tampereella talven mittaan, mutta näin pitkälle kohtaaminen venyi.

Sitten otimme suunnan Keihäänmaalle jo tutuksi käynyttä tietä. Auto parkkiin ja lumietenemisvälineitä sovittamaan. Metsätietä pitkin matkaa kertyi kolmisen kilometria, kun suora polku olisi ollut alle kilometrin, mutta tällä kertaa pitempi reitti oli fiksu valinta. Hiihtelimme ja lumikenkäilimme leppeässä, jopa lämpimässä säässä pitkin lumista tienpohjaan. Näin kevään ensimmäisen päiväperhosen, kirkkaankeltaisen sitruunaperhosen. Otin lumikengätkin pois, pohja kantoi ihan hyvin. Tämän kun olisi eilen tiennyt, niin olisimme päässet hyvinkin laavulle asti. Toisaalta taas lauantaiaamun sääksinäytös olisi jäänyt näkemättä, ei paha siis näinkään.

Kevään viimeiset hiihdot, 14.4.-15.4!

Teeret asialla

Tervaaja oli laiskotellut, luisto ei ollut huima...

Olimme hyvissä ajoin laavulla, oli hyvin aikaa iltatoimiin. Nuotioon tulet ja olo mukavaksi. Ossin armeijasta diilaamat pussiruuat pääsivät kokeiluun. Ihan OK riistapataa ja intiancurrya oli Blåband kehitellyt. Laavu on kyllä hienolla paikalla ja suorastaan kylpi leppeässä ilta-auringossa. Laulurastas piti konserttia, peipot liversivät voimallisesti. Nousin laavun edessä olevalle kalliolle ja kuuntelin hiljaa paikallaan ääniä kymmenisen minuuttia. Ja mitäs silloin tapahtuikaan?
Kuulin oikealta humisevaa ääntä ja jotain isoa ja mustaa lähestyi suoraan kohti hyvällä vauhdilla. Jättimetso! En tiedä näkikö se minua lainkaan, ainakin se lensi vain viiden metrin päästä edestäni ohitse. Melkein saattoi kuvitella raskaiden siipien löyhyttämän ilmavirran ja punaisten luomien alta tuijottavat pullottavat silmänvalkuaiset! Olin ihan puulla päähän lyöty, jähmettyneenä paikoillani ja takuuvarmasti hölmönä suu auki, voin vakuuttaa.

Menin laavulle ja selitin tohkeissani näkyäni tytöille, jotka olivat autuaan tietämättömiä lähellään tapahtuneesta näytöksestä. Siinä selittäessäni en voinu olla huomaamatta kun iso kanalintu lensi muutaman kymmenen metrin korkeudessa laavun ylitse valkoinen maha loistaen. Iso ruskea lintu , koppelohan se siinä menossa ukon perään!

SA-int & Blå Band -yhdistelmän muonaa

Ilta-auringossa

Koska auringonlaskuun oli vielä vajaa tunti aikaa, lähdimme vielä "metsojahtiin" pohjoisen polun suuntaan, paikkaan jossa vuosi sitten törmäsimme soidinjälkiin. Metsoja ei tällä kertaa näkynyt, mutta paljon niiden jätöksiä ja pari oikein mallikelpoista, käkkärää hakopuutakin, jossa homenokat olivat neulasia nakertaneet. Sen verran hiljaa onnistuimme narisevassa lumessa etenemään lumikengillä, että pelästytin edestäni makuulla olevat ison uroshirven. Lihaksikas perä vain vilahti kuusikon alta, Taina sanoi nähneensä valkoiset jalat elikolla. Jo oli meillä tuuria. Ei noita hirviäkään niiden omassa ympäristössään liian usein saa nähdä. Ensimmäinen kerta tänä vuonna.

Palasimme leiriin. Teeret pitivät iltasoidintaan. Hyvä soidin oli, paljon ponnekkaampi kuin pääsiäisenä Siikanevan yöhiihdon aamuna kuultu esitys.

Metson pökäleitä

Metson hakopuu

Käpytikan pajasta

Metson hakopuu ja pökäleet

Uunituoreet hirven jäljet. Tästä se meni

Täällä oli lumikengöt omiaan, metsäsuksilla olisi ollut hankalempaa.

Yö meni mukavasti. Lämpö laski hieman pakkasen puolelle, mutta ei paljon ja kaikille meillä oli hyvät pussit. Aamulla olikin sitten aamupuurot ja aamumakkarat (!) syötyämme edessä ainoastaan paluumatka autolle omia jälkiä. Emme me silti suoraan kotiin ajaneet vaan Siuron kautta, mutta se onkin jo kokonaan toinen juttu...