#16/17 Montenegro 2017: 4. retkipäivä 

4. retkipäivä 13.6: Vranjak - Troglava peaks - Zekova glava peak - Crna glava (2139m) - Jaganicarske rupe - Vranjak

15.5km, ylös 550 m, alas 550m, kävelyaika netto noin 5h 

Neljäs retkipäivämme oli tarkoitettu lähialueen tutkimiseen. Olimme vihreillä ja lempeästi kumpuilevilla Bjelasica-vuorilla ja päivän ohjelmassa oli kiertää kolme alueen huipuista, Troglava, Zekova glava ja Crna glava, kaikki yli kahden tonnin huippuja. Aamupalalla katoksella ryhdyimme juttusille samassa pöydässä istuskelevan pariskunnan kanssa. Azra ja Miro olivat Sloveniasta ja olivat kiertämässä Bosniaa ja Montenegroa viikon mittaisella autoreissulla. Välipäivinä he tekivät päiväretkiä. Kävi ilmi, että myös he olivat aikeissa kiertää nuo edellä mainitut kolme huippua. Karttaa heillä ei kuitenkaan ollut, joten hain omani ja niistä otettiin valokuvia myöhempää käyttöä varten. Muita vieraita ei leirissä juurikaan ollut, vain kolmen hengen motoristiporukka Saksasta. Nämä kurvasivatkin pian aamiaisen jälkeen kuraisilla krossipyörillään pikkuteille.

Nousu ensimmäiselle huipuista, Troglavalle oli mitä suurinta huvia! Aurino paistoi ja ympärillä levisi joka suuntaan vuoristoniittyjen lempeästi polveilevat rinteet. Nousua oli ihan kunnolla, mutta aamusta kunto oli vielä kohdillaan. Välillä polku hukkaantui ruohikkoon, mutta toisaalta rinne oli kuljettavissa lähes paikasta kuin paikasta. Troglavalle rinne nousi melko loivasti, mutta toiselle puolen huippu oli jyrkänne. Jyrkänteeltä näimme paitsi kaksi seuraavaa huippua, myös pitkälle Biogradskon laaksoon.

Vranjak loittonee, reitti nousee

Kevyt askel!

Troglava edessä, Zekova glava ja Crna glava kaukana takana

Harjannetta pitkin

Troglavan toinen kylki oli jyrkännettä

Lepohetki ensimmäisellä huipulla

Pienen maisemienihailutauon jjälkeen jatkoimme matkaa seuraavalle huipulle, Zekova glavalle, joka oli vain pienehkön kävelymatkan päässä.  Tämän huipun kävelimme korkeimman kohdan vierestä, sillä huipulla oli aidattu mastorakennus. Aidatun alueen vieressä oli jälleen aika ihastella maisemia näköalapaikalla, alhaalla näkyi turkoosinsininen vuoristojärvi, Pesica jezero. Tässä kohtaa gepsissä näkyi myös merkki geokätköstä, joten päätimme hakea senkin. Kolusimme kivikkoista rinnettä mielessä vihje "kallion kolossa". Ei kovin paljon helpottava vihje tässä maastossa ja pienen etsiskelyn jälkeen luovutimme suosiolla. MItään paineita kätkön löytämisessä ei tosiaankaan ollut, sillä viime syksyn matkalla olimme jo napanneet "pakollisen" montenegrolaisen geokätkön tilastoihin.

Tässä vaiheessa saimmekin seuraa, sillä kätköä etsiskellessämme aamiaispöydän slovenialainen pari otti meidät kiinni. Jatkoimme yhtä matkaa jutustellen, mukavan oloinen pariskunta. Mirolla oli mukana vaikuttavan kokoinen järjestelmäkamera ja kävikin ilmi, että tämä vankilavirkailija toimi valokuvaajana vapaa-aikanaan ja piti myös retkeilyaiheista blogia. Osoitteesta www.mphoto.si löytyy Miron ammattimaisia kuvia myös tästä meidän yhteisestä kävelyreissustamme.

Laskeuduimme alas Zekova glavalta ja aloimme pitkän mutta häikäisevän kauniin nousun kohti Crna glavaa, suomennettuna Mustapää. Nimitys juontaa juurensa huippua peittävistä tummista männyistä, samoista joista Montenegrokin on saanut nimensä (Monte negro = mustat vuoret). Ylämäen peittivät tuhannet narsissileinikin kukinnot, näky oli henkeä salpaavan kaunis. Jos elämä ei ole aina pelkkää ruusuilla tanssimista, niin nyt se oli ainakin terälehdillä kävelemistä!

Kohti viimeistä huippua

Kukkameri!

Crna Glavan kivinen, mäntyjä osin kasvava nyppylä takana

Huipulle nousi hyvä polku, vaikka se muutaman kerran jyrkänteen vieressä kiersikin. Katse tiukasti polussa kiipeämisessä ei ollut kuitenkaan onglemia. Palkitsimme viimeisen huiputuksen lounastauolla. Tuttu puolikas leipä per henki ja vettä päälle ja taas oli olo ravittu.

Huipulla

Azra & Miro

Ja alas

Paluumatkalla Miro ja Azra laskeutuivat hieman rivakammin Mustapäältä alas. Yhtäkkiä näimme edessämme kulkevan Miron viittilöivän meille kiivaasti. Hidastimme askelia, mitähän on kyseessä? Se selvisikin pian, sillä polun vieressä köllötti kuin kivettyneenä iso ruskea käärme! Azra oli sen ohi jo kävellyt tyynesti huomaamattaan. Ihmettelimme ja kuvailimme pitkän ajan käärmettä joka ei tuntunut liikkuvan yhtään. Oli varmaan kauhusta jäykkänä. Myöhemmin löysin netstä kuvauksenkin käärmeestä, kyseessä oli Vipera Berus Bosniensis, eli vapaasti suomennettuna Bosnia kyy. Kotoisen kyymme sukulainen ja suurinpiirtein yhtä myrkyllinen (tai myrkytön, miten sen ottaa). Ei siis ollut tuo syksyn matkalla tapaamamme (kuollut) hietakyy, joka olisikin ollut paljon ikävämpi tapaus

Vipera Berus Bosniensis

Palasimme kohti Vranjakia hieman alempana kulkevaa reittiä myöten. Pienen umpinurmiosuuden jälkeen matka kulkikin pääosin sorateitä pitkin. Matka siis joutui nopeampaan kuin tullessa, vaikka tie hieman kiersikin. Yhdessä kohtaa ohitimme Biogradskan joen alkupisteen, pienet kirkasvetiset lähteet. Samoissa vesissä tulisimme uimaan huomisen päiväkävelymme jälkeen. Jostain kohden, sankkojen metsien peittämän laakson keskellä näkyi myös kaukaisuudessa kajastava Biogradskan järvi.

Biogradskan laakso, huominen määränpäämme

Rönsyakankaali 

Aamupäivän huippuja alhaalta päin kuvattuna

Mäkileinikkejä?

Biogradskan järvi, huominen uimapaikkamme

Muutama ketokukka!

Takaisin Vranjakissa

Ilta kului ekokylässä leppoisasti. Peseydyimme aurinkokeräimellä toimivassa suihkussa, huolsimme itseämme ja vaatteitamme ja söimme jälleen maittavan lähiruoka-aterian. Kaikki oli siis valmiina  huomista siirtymistä varten.

Hauska oli leirissä myös kuunnella viereisestä metsiköstä kaikuvaa linnunlaulukonserttia. Keltasirkut tapasivat myös lentää mökkien harjalle päivystämään. Kotoinen käkikin kukkui taukoamatta. Yleisimmät linnut ylempänä ruohikossa olivat kiurut ja niittykirviset, joita oli joka puolella.

Parranajoa puupaljussa

Vaatehuoltoa

Romaanin lukua

Yhden hengen jalasmökki

Mittakaavalehmä

Ilta saapuu

#16/17 Montenegro 2017: 2. retkipäivä 

2. retkipäivä 11.6: Stavna - Medjukomle (Komovi) - Stavna

15km, ylös 600 m, alas 600m, kävelyaika netto noin 5h 30 min


Aamu valkeni harmaana. Tai oikeastaan todella harmaana, sillä sakea sumu peitti ympäröivät vuoret ja osin majapaikkammekin. Saimme Vlatkolta tekstiviestin, että sumuisesta aamusta huolimatta sää tulisi selkenemään myöhemmin. Kannatti siis odotella rauhassa sään selkeämistä ennen matkaan lähtemistä. Läksimmekin polulle vasta kello 10 maissa

Eipä näy Komovin huippua illan tapaan.

Haukotuttaa...

Alkumatka kohti Komovia kulki helppokulkuista yläharjannetta pitkin. Ohitimme matkalla kesäkylän karja-aitauksineen. Tulimme polkujen haaraan reillun puolen tunnin päästä ja käännyimme huippua kohti vievälle polulle. Sumu oli edelleen kova, mutta uskoimme sen selkeytyvän myöhemmin. 
Polku nousi pikkukivirinnettä pitkin kapeana. Se ei tuntunut mukavalta, toisella puolen laski 45 asteen rinne jonnekin syvälle alas laaksoon, melkeimpä rotkoon. Kun olimme nousseet puolisen tuntia tai kolme varttia ja sumu säilyi yhä voimakkaana, päätimme tehdä suunnitelman muutoksen. Olisi järkevää tai ainakin mielyttävämpää nousta huipun sijasta Komovin kolmen huipun väliseen satulaan, sieltäkin näkisi aina Albanian lumihuippuisille vuorille asti. Onneksi Vlatko oli merkinnyt gepsiimme kolme eri vaihtoehtoa josta valita.

Kohti vuorta

Kesäkylä pienine kalusteineen

Siellä jossain huippu?

Kapea polku irtokivirinteessä

Palasimme takaisin polkujen risteykseen ja läksimme nousemaan taas, tällä kertaa loivemmin, mutta yhtä jyrkän rinteen syrjää. Jälleen edessä oli pitkiä irtokivirinteitä ja välillä kasvillisuuden verhoamia osuuksia. Puita kasvavat osuudet olivat melkeinpä jyrkempiä kuin paljaat rinteet, mutta kasvillisuus peitti armollisesti näkymät alas.  Toisaalta nuo "metsäosuudet" olivat hitaita, ylös-alas polveilevia osuuksia, joissa välillä väisteltiin puunrunkoja ja isoja kivenlohkareita. Kesti ainakin tunnin ennenkuin olimme taas uudessa polkujen risteyksessä. Paikasta lähti polku kiertämään rinteen toiselle puolella ja toinen, ylöspäin johtava polku. Paikassa kasvoi järjettömän hienoja vanhoja mäntyjä, oikeita Puita isolla kirjaimella. Levähdimme hetken ja tarkkailimme, kun eksoottisen näköiset, punapyrstöiset pikkulinnut hoivasivat jossain piilossa olevia jälkeläisiään. Pyrstö loisti kuin oranssi tulenlieska kun leppälintunaaras (tai toiveideni mukaan, mustaleppälintunaaras) lepatteli hermostuneesti jo hieman kirkastuneessa säässä.

polulla

Huimaa...

Esteitä tiellä

Polkujen risteys, ylös vai alas

Jätti

Jälleen tukevalla pohjalla

Huippujen välistä painannetta pitkin nouseminen olikin hermoja raastavan sivurinneosuuden jälkeen mukavaa toiuhua. Vaikka nousua olikin kokoajan, niin tukevaa maata oli molemmin puolin. Maisemat muuttuivat yhä karummiksi ja vähitellen kasvillisuus muuttui pelkäsksi satunnaiseksi nurmeksi kivikoiden välissä. Hieman tuli tähtien sodan maisema mieleen (vaikka se lieneekin kuvattu Tenerifalla). Kipuamisen ja kipuamisen jälkeen pääsimme vihdoin satulan huipulle, punainen teräslaatikko siitä merkkinä. Kirjoitimme laatikkoon nimet, säännöllisesti mutta harvakseltaan täällä oli kävijöitä, olihan Komovi maan tunnetuimpia vuoren huippuja.

Viileää, tuulenpitävä takki oli tarpeen 

Vielä pieni nyppylä ja sitten satulassa...

Kuun maisemaa

Vieraskirjan paikka

Sitten oli aika siirtyä katsomaan uusia, juuri auenneita maisemia. Ja komeita ne olivakin! Aurinkokin paisteli, joten näkyvyys oli selkeä, vaikka tuuli ja yläilmojen viileys vähän viluttikin. Vuorijonot muodotivat etelän suunnassa toinen toistensä päälle laskostuvia kerroksia ja kauimpana näkyivät Albanian lumihuippuiset, pelottavan karut massiivit. 
Polku olisi jatkunut satulasta vielä alas Komovin toiselle puolelle ja kiertänyt vuoren toista puolta takaisin Stavnaan, mutta me päätimme palata samaa tietä takaisin, josta olimme tulleetkin. Polku oli ainakin tuttu ja tiesimme, että pääsisimme hyvissä ajoin takaisin leiriin. Ja niinkuin usein on, maisemat takaisintullessa olivat aivan erilaiset kuin päinvastaiseen suuntaan. 

Albanian massiivit

Kylmä?

Alaspäin

Takaisinpäin mennessä edessä oli taas tuo hidas ja vähän huimaavakin sivurinne irtokivineen, mutta kaikkineen matka sujui jo tutulla reitillä ilman suurempaa jännitystä. Stavnaan saavuimme hieman myöhemmin kuin edellisenä päivänä, koska matkaan lähtö oli sumun takia viivästynyt reilulla tunnilla. Hyvä päivä ja saimme aitoa ylävuoriston huiputuksen makua, vaikka tuo Vasojevicki Komin huippu (2460 m) jäikin valloittamatta. Kävimme sentään vajaassa 2200 metrissä. Iltapala maistui, eikä unen saannissakaan ollut vaikeuksia.

Kuhertelevat kotilot

Lumelle pitää päästä kesäkuussakin!

Ja lisää rinnettä...

Luvattu aurinko tuli kuin tulikin ja ilta oli selkeä