#4/19  Vaskijärvellä pakkasta pitämässä 25.-27.1.2019

Varsinais-Suomen erämaisinta puistoa hiihtelemässä

Perjantai 25.1.2019

Tammikuun loppu on tilastollisesti vuoden kylmin ajankohta. Tänä vuonna onkin saatu pakkasta ja lunta enemmän kuin moneen vuoteen. Etelä-Suomessakin lumen paksuus vaihtelee 35-50 sentin välillä. Tasan vuosi sitten olimme tutun retkiporukan kanssa Fiskarsin metsissä ja kulku sujui kävellen. Nyt sai kaivaa metsäsukset kellarista ja varustautua kunnon talviretkeen.

Alun perin ajattelimme mennä katsastamaan Akin uusia kotimaastoja, Uudenkaupungin edustan merta ja saaria. Vaan lunta on tullut sen verran ajoissa ja runsaasti, että jää ei olekaan kummoinen meren puolella ja makeanveden allaskin on hankalakulkuinen lumen alla lymyävän veden takia. Arvaahan sen miten tuossa suksijalle kävisi - ja kävikin niin, mutta siitä lisää myöhemmin.

Vaskijärvi on kiinnostava kohde talviretkelle. Kesällähän kulku on rajattu luonnonpuistossa poluille, jotka lävistävät puiston vain kahdessa kohtaa. Suurin osa 15 neliökilometrin alueesta jää kokonaan rauhoitetuksi ihmistoiminnasta. Talvella liikkuminen on kuitenkin sallittua, mutta todella vähäistä, kuten myöhemmin totesimme.

Talviretken konsepti oli vakiintunut edellisestä reissusta: perusleiri kohteen tuntumaan ja tutustumista alueeseen keveillä kantamuksilla. Kun sitten saimme taas Akin appiukon lämmitettävän Hawu-teltan lainaan, niin asiat alkoivat olla järjestyksessä. Karttatiedustelun pohjalta valitsimme mahdolliseksi leiripaikaksi Munkkionlevon vähän puiston ulkopuolelta ja noin kilometrin hiihtomatkan päästä metsäautotiestä, joka toivottavasti olisi ajokelpoinen.

Matkalla kohteeseen saimme viestiä rannikon suunnasta saapuneelta Akilta: tie oli aurattu ja Hawu kulkemassa kohti leiripaikkaa ahkion kyydissä. Kun sitten kahdeksan jälkeen pääsimme autoparkkiin, teltta oli jo pystyssä ja latu avattu...homma toimii! Meille jälkeenjääneille jäikin helppo osuus, hiihto ja leiriytyminen valmiiseen majaan.

Puut kulkivat leiriin kätevästi ahkion kyydissä

Kotoisa Hawu

Juhlan kunniaksi, kaalipullaa

Ja kaalipullahan maistui.

Lauantai 26.1.2019

Yöllä lämpö laski vajaaseen kymmeneen pakkasasteeseen. Eipä haitannut, kun teltta lämpesi aamutoimien aikana raukeisiin lukemiin. Puurot napaan, keitto termariin ja menoksi, kiireettä. Ja johan kelpasi hiihdellä. Aurinko ei varsinaisesti helottanut, mutta antoi hienoa siivilöityä keltaista väriään maisemaan. Puut olivat tykkylumeen verhoiltuina kuin Kainuussa konsanaan. Alkumatka mentiin metsikön puolella ja sitten sukellettiin Kaukosuon aavalle.

Hyvä oli hiihtäjän hiihdellä puolimetrisessä pakkaslumessa. Kantoa ei ollut, mutta pitoa ja luistoa riitti. Luistoa ei toki hirveästi tarvita itseavatulla ladulla. Ihmetytti tuo hiljaisuus, Etelä-Suomessa kun kuitenkin oltiin. Ei kuulunut kuin lentokoneen ääni muutaman kerran. Linnutkin olivat hiiren hiljaa. Olisivatko olleet kylillä ruokinnoilla. Koko viikonloun aikana saimme peräti neljä lintuhavaintoa: palokäri (ääni), korppi (ääni), tunnistamaton puukiipijä/hippiäinen/kuusitiainen (ääni) ja se neljäs johon tulen sunnuntaina...

Aamuleiri

Lunta !

Puistossa on paljon myös pikkupuuta kasvavaa korpea.

Aurinko kuullottaa kylmänrapeaa maisemaa

Jonoon järjesty. Kolmannella hiihtäjällä on jo aika lailla helpompaa...

Kaukosuon laidassa

Hymyilyttää. Koskematonta hankea tarjolla joka suuntaan.

Suolla oli jonkin verran avonaisia silmäkkeitä kierreltäväksi.

Mitään varsinaisen tähdellistä maalia meillä ei ollut, joten otimme suunnaksi Kajavajärven. Järven toisen puolen niemeen päätimme mennä pikkujärven jään poikki. Jää tuntui suorastaan teräsjäältä, kun sitä koputteli, kovalta kuin kivi. Vaan...
Hieman yli puolen välin jälkeen hiihdin etummaisena sulaan loskaan. Jää oli ilmeisesti kalleellaan toiseen suuntaan, sillä toisen puolen ollessa kuiva, toisessa lumen alla lymyili yllätys. Mikään yllätys ei ollut, että pohjat jäätyivät samantein paaakuiksi. Siinä tulikin sitten puolen tunnin suklaansyöntitauko, kun pohjia piti krapsutella sauvoilla puhtaaksi melkein hiki päässä. Tällaista se joskus on.

Kajavajärven rannoilla. Pieni heitto yli järven edessä...

Lumipalkki eli siis suksi

Kraaps kraaps

Ruskeaa vesilunta jään päällä.

Jatkoimme pakollisen tauon jälkeen metsän suojassa. Jossain vaiheessa törmäsimme puiston läpi menevään merkittyyn polkuun. Käyttämätön se oli, yksinäiset kengänjäljet näkyivät heikosti paikoitellen. Kelkkakin oli mennyt polkua myöten huoltotehtävissä ja uraa myöten meno oli umpihankea huomattavasti ripeämpää. Vesirauman laavu oli yhtä käyttämätön ja autio kuin muukin puisto. Tie laavulle oli auraamatta ja viimeinen merkintä laavukirjassa oli kuukauden takaa. Olipa merkillistä. Pidimme lounastauon ja käännyimme kotitelttaa kohden.

Luminen laavu

Illan ruskoa 

Vuoren valloittajat

Ihanasaari

Ilta nautiskeltiin rötväilystä teltallea. Haimme varmuuden vuoksi lisää puita autolta ahkiolla, mutta käyttämättä nuo jäivät suurilta osian. Iltahiihto kuutamossakin jäi tekemättä, kun kuutamoa ei tullut ja muutenkin laiskotti. Syömistä ja makoilua teltassa.

Iltaleiri

Lämmitys käynnissä, piippu sylkee tulta

T-paita päällä tarkenee paistella lättyjä, ainakin jos se on Grönlanti-painatuksella

Aamuyöstä lämpötila kävi -23 asteessa. Pakkasimme aamutoimien jälkeen leirin kasaaan ja läksimme vielä lounashiihdolle Munkkionsuolle. Alueella on paljon kirkollisia nimiä ja Munkkionsuon nimikin juontaa aina keskiajalle piispa Henrikin ajoille, jolloin alueen läpi kulki "tie" Turusta Köyliöön. Nyt Piispa Henrikin tie on merkitty retkeilyreitti ja tässä kohdin kapea, joskin kai pyörällä ajettavissa. Varmaa tietoa ei ole kun koko polku oli syvällä hangen alla. Pujahdimme Munkkionsuolle auringonpaisteessa. Siellä hiihtäessä saimme sitten sen neljännen lintuhavainnon ja aika lailla mukavan sellaisen. Suon laidan kuusten latvasta lehahti nimittäin lentoon iso ruskea petolintu siivet rauhallisesti käyden. Kotka! Ei ollut mukana kiikaria eikä pokkarinkaan tehot riittäneet, joten määrittämättä jäi, oliko kyseessä meri- vaiko peräti maakotka. Molempia alueella on, tälle alueelle nimittäin sijoittuu salassa pidettävä maakotkan pesintäkin. Maakotka palasi Varsinais-Suomen pesimäkantaan vuonna 2001 sadan vuoden tauon jälkeen, tästä klikkauksella juttuun.

Purku käynnissä

Lumi peittää kaivannon seuraavalla pyryllä

Sininen taivas, parikymmentä astetta pakkasta ja aurinkoa

Munkkionsuo. Etuvasemmalla kuuset, josta kotka lehahti lentoon

Akpoika ja jäbäleissön-pipo

Lounas napaan ja hiihto takaisin leirin kautta autolle. Reissu oli tältä erää taputeltu valmiiksi. Olihan hyvä sellainen ja seuraavan suunnittelu täytyy heti laittaa tulille.

Jaksaa helottaa