Liikkeellä luonnostaan

#30/18 Hiljainen Evo 16.-18.11.2018

Aarnimetsä ja harmaan hiljainen marraskuu

Perjantai 16.8

Vuoden mustin aika marraskuusta joulukuuhun on paras hetki tutkia Etelä-Suomen suosittuja retkeilykohteita. Evo on yksi sellainen. Se on pääkaupunkiseudulta katsoen lähin iso retkeilyalue, joten seudulla käykin varmasti aikamoinen kuhina kesäkaudella. Kävimme tutkimassa alueen eteläosaan viime vuoden pääsiäisenä Tainan kanssa. Silloin oli ihmeen talvinen meininki, oli lunta ja pakkasta, vaikka elettiin jo huhtikuun puolta väliä. Nyt oli toisin. Marraskuu oli ollut lumeton, harmaa ja kostean lämmin. Meillä kävi tuuri, sillä viikonlopuksi oli luvattu jopa auringonpaistetta ja se olisi ennusteen toteutuessa todella harvinaista herkkua. Pääkohteena meillä tulisi olemaan Evon toinen vanhan metsän alueista, Kotisten aarnialue.

Nappasin Matin Lumimiehen mukaan puoli kuuden maissa ja ajon ja pienen Tuulosessa pidetyn tankkaustauon jälkeen saavuimme pilkkopimeään maastoon hieman ennen kahdeksaa. Olin katsellut etukäteen kartasta pari mielenkiintoista laavun ja kodan merkkiä Kotisten alueen pohjoispuolelta. Karttamerkit eivät olleet Retkikartta-palvelussa, joten kyseessä olisi siis jotain muuta kuin metsähallituksen hallinnoimia rakennelmia. Varmuuden vuoksi heitin auton perään myös kassillisen halkoja, joten olisimme omavaraisia ensimmäisenä iltana, jos vain nuotiopaikka löytyisi.

Ensimmäinen kota heti läpikulkutien tuntumassa oli hyvin puilla varusteltu, mutta kattonsa puolesta jo entinen. Rakennus kaipasi pikaista kohentamista, tummanmädät katolaudat eivät houkutelleet pidempään oleiluun. Seuraava kota löytyi sitten saman tien varrelta , syvemmältä metsästä. Tämä olikin toista maata, erikoinen puolivalmis jättikota. Katto oli tuoreehkoa huopaa ja lattia betonia, pohjakehän halkaisija varmaan kahdeksan metriä. Piippukin oli valmiina muurattuna mutta tulisijat puuttuivat. Ympäristön vesakosta päätellen maansiirtotöistä oli ainakin 4-5 vuotta ja tielinjauskin heitti kartan kanssa. Kylmä ja pimeä rakennelma ei houkutellut yöpymään. Siispä varalla ollut Pauli-tarppi pystyyn lähimpään kohtuutasaiseen paikkaan. Metsän puoli oli täynnä kivenmoukulaa, joten viritimme majoitteen kodan tuntumaan. Kävimme nukkumaan Tuulosen välipala mahassa ilman sen suurempia seremonioita. Tuuli navakasti. Aamulla nähtäisiin minne oltiin tultu.

Viritys

Matti majoittuu

Lauantai 17.8

Aamu valkeni harmaana mutta kuivana. Pieni pilkahdus sinistä taivaankannessa antoi toivoa luvatusta auringosta. Keittelimme aamiaiset ja laitoimme leirin kasaan. Jätimme kummallisen jättikodan taaksemme, suuntasimme Keskisen Saarijärven rantoja myöten pohjoiseen. Ranta oli kivinen ja muhkurainen, ei täältäkyllä olisi eilen pimeässä tarpinpaikkaa löytynyt. Kävi taas mielessä riippumattoretkeilyn hyvät puolet. Vaikka olimme kartan mukaan luonnonsuojelualueella, niin metsä oli nuoren oloista, harvennettua talousmetsää. Suuntasimme metsäautotietä pitkin syvemmälle pohjoiseen ja lopulta omia polkujamme myöten metsän siimekseen.

Leiripaikka aamun valossa

Keskisen Saarijärven rantoja

Ensimmäinen auringonpilkahdus valaisee hakkuuaukeata

Saimme myös ensimmäiset kosketukset suppilovahveroihin, joista tulikin varsinainen "riesa" reissussa. Matti antoi periksi vieteilleen ja tyhjensi kuivapussin sisällön ja rupesi ahnehtimaan niitä mukaan. Itse keskityin nyt kuvaamiseen, edellisten reissujen jäljiltä talven sienivarastot olivat jo täynnä. Ylitimme kivan pienen purolaakson ja sen mustavetisen puron.

Tumma virta

Koko matkalla oli ollut hiirenhiljaista lintujen suhteen. Metsätien varressa oli kuitenkin elämää. Tähtäilin hetken vilkkaasti liikkuvia hömötiaisia, mutta huonolla tuloksella. Puukiipijästä sain kohtuuhyvän kuvan. Siinä seisoskellessamme tien yli lensi iso petolintu joku "nyytti" suussaan. Tilanne meni ohi niin nopeasti, että kuva jäi ottamatta ja tunnistuskin jäi tekemättä. Olisiko ollut kanahaukka, koosta ja ajankohdasta päätellen?

Kiipijällä on kyllä hyvä suojaväri koivussakin

Palokärki jäi reissussa näkemättä, mutta ruokoailujälkiä näkyi sitäkin enemmän

Matka eteni ja pääsimme vihdoin itse asiaan, Kotisten aarnialueelle. Suppilovahverot jatkoivat vainoamista: matkanteko muuttui huomattavan hitaaksi. Sieniä oli kaikkialla isoina, tuoreina kasvustoina. Matti, vanha sieniguru todisteli myöhemmin, ettei ollut eläessään ollut vastaavassa suppimetsässä.

Metsä oli mukavan monimuotoista, sekaisin uutta ja vanhaa , lehtipuuta ja havupuuta, valtalajin ollessa kuusi. Maaperä oli kauttaaltaan vihreän sammalen peitossa joka peitti kaatuneet puut ja kivenmurikat, joita olikin huomattavan paljon.

Tähtäilin pikkulintuja kaikessa rauhassa kamerallani, kun yhtäkkiä tunsin, kun joku haistelee housunpunttia...! GPS-pannalla varustettu hirvikoira oli tullut hiljaa rinnalle ja nuuhki hetken aikaa ponnekkaasti meitä ennen kuin jatkoi taas matkaansa määrätietoisesti. Katselinkin myöhemmin netistä että koko Evon alueella on hirvenmetsästys sallittu, myös luonnonsuojelualueilla.

Aurinko lupailee. Tämä valonsäde kesti kymmenen sekuntia.

Aurinko lupaili jo matkan varrella valoaan, mutta kun pääsimme Musta-Kotisen rannoille se rävähti paistamaan oikein kunnolla. Aurinko, järvi - ja nälkä. Pysähdyimme kiireettömälle lounaalle rantamätteikköön. Tuttu hirvikoirakin tuli taas meitä haistelemaan ja jatkoi matkaansa pitkin rantoja. Siinä rauhassa istuskellessamme kuului vedestä kova läjähdys ja veden kalvo rikkoontui laineiksi. Hirvikoira syttyi kiivaaseen haukuntaan. Majava! Näin pään painuvan veden alle. Olimme huomaamattamme leiriytyneet vain muutaman kymmenen metrin päähän majavan pesästä. Siinä se oli varmaan myös omalta osaltaan kaikessa rauhassa puuhastellut puuhommia, kunnes jahtikoiran huomio sai sen noin kovasti reagoimaan. Toinen kerta kun kohtasin majavan tänä vuonna, ei paha!
Tässä kohden muuten saimme päivän ensimmäisen ja viimeisen ihmiskontaktin kun näimme kaukaa koiraansa etsivän metsästäjän oranssin takinselkämyksen.

Hirvikoira jahdissa

Tuoretta purusavottaa

Pesä vain muutaman kymmenen metrin päässä lounaspaikasta

Lounaan jälkeen etenimme seuraavalle järvelle, Pikku-Kotiselle. Järvein välissä oli toistaiseksi komeinta metsää matkallamme, olimme aarnialueen ydinosissa, jotka olivat olleet rauhoitettuina yli 100 vuotta. Pikku-Kotisella oli räjähtänyt lasikuituinen kontti ja muuta rompetta, aluella tehtiin "intensiivistä metsänseurantaa" Metlan toimesta.

Komeaa haavikkoa

Pikku-Kotinen

Koivuja, kuusia, haapa ja komea mäntykelo

Metlan tutkimuskontti

Kontille meni pitkospuut

Kiveä ja sammalta Evon tapaan

Matka jatkui. Suuntasimme kohti Lapinkalliota, joka näytti kartalta katsoen mielenkiintoiselta paikalta - ja olihan se. Oikeastaan vielä hienompi kuin kuvittelin, eipä ole tuollaistakaan geologista nähtävyyttä tullut ennen nähtyä. Kivenmurikat ja harmaa graniitti oli puristunut kapeaksi ja korkeaksi pitkämäiseksi rypyksi ainakin parinkymmenen metrin korkeuteen. Harjanne oli niin jyrkkä, että sinne piti kivuta kahta kättä käyttäen. Olisipa hieno paikka olla joskus vaikka riipparilla yötä...

Kun pääsimme takaisin pistopolultamme takaisin Pikku-Kotisen tienoille olikin jo aika kaivaa esille valmiiksi otsalamput. Kello oli neljä ja alkoi jo hämärtää. Tieosuuksilla näkyi vielä hyvin kävellä, mutta metsän puolella tarvittiin sähkövaloa. Saavuimme Kalliojärvelle puoli kuuden maissa. Itärannalta löytyi ainoastaan ulkohuussi, ei ollenkaan nuotiopaikkaa, joten siirryimme järven länsirannalle. Tyhjää oli täälläkin, hyvä! Joku oli kyllä käynyt päivällä paikalla, sillä nuotio syttyi harmaan tuhkan alla uinuviin kekäleisiin puhaltamalla.
Alkoi iltatoimet, illallisen teko ja nuotioon tuijottelu. Seurana meillä oli tähtitaivas ja vähän vailla täysi kuu. Lämpötilat pysyivät hyvän matkaa plussan puolella, joten nuotiolla tarkeni hyvin puuhastella. Hiljainen marraskuu näytti meille parhaat puolensa, pimeän ja hiljaisen luonnon ja kirkkaan taivaankannen.

Sunnuntai 17.8

Rikas unielämäni näytti taas erikoisen puolensa: näin yöllä unta, jossa tajusin näkeväni unta. Enhän ollut kotona vaan laavulla Evolla! Kun sitten unessa herätin itseni väkisin unesta, aloin selittää Matille nähneeni juuri tällaista unta. Mutta nyt tuleekin uusi kerrostuma peliin: koko selittäminen oli sekin unta, josta sitten heräsin myös...tällä kertaa oikeasti pimeään laavuun. Kompleksista!

Pääsimme hieman aiemmin liikkeelle kuin lauantaina, kello 9:15 olimme tehneet aamutoimemme ja läksimme taas polulle. Suunnitelmiss oli käyttää vielä hetki Kotisten aarnialueen tutkimiseen, olihan se sentään alueen kiinnostavin kohde. Siirryimme pikataipaleena tietä pitkin Kotiselle. Matkalla tapasimme hirvestysporukan neuvonpidossa tien risteyksessä. Tuttu koirakin oli siellä mukana!

Aamuhetki, päivä on valkenemassa

Komea pahkapuu Kalliojärven rannalla

Karttaan merkityn polun pään löytämisessä oli vähän tekemistä tai oikeastaan se ei löytynyt ollenkaan, mutta se ei haitannut, koska Kotisen aarnialueen metsä on helppokulkuista - ja täynnä suppilovahveroita.Mainitsinko siitä jo? Etenimme siis uutta reittiä halki aarnialueen sienestyksen määrittämällä etenemisnopeudella. Pikku-Kotisen länsirannalata löytyi toinenkin majavanpesä, jyrsijät asustelivat siis molemmissa alueen järvistä. Alueen hienoimmat puut löytyvät muuten järvien välimaastosta ja siitä länteen. Oikeita kelojakin on tuolla alueella mukavasti, vanhimmat varmaan Pultavan taistelun ajoilta.

Aarnialueen jälkeen oikaisimme vielä lähtöruutuun talousmetsän läpi, mikä ei nyt enää niin säväyttänyt. Saarijärven rannoilla oli. muuten kaakkurien pesimisrauhasta informoiva Birdlifen kyltti, varmaan yksi syy miksi nuo pikkujärvet on alueella (Metsä-Ukko nimeltään) rauhoitettu.
Takaisin autolla olimme jo kello yhden jälkeen. Hyvä saldohan tästäkin reissusta jäi: hieno Kotisten aarnialue, vaikuttava Lapinkallio, majavan läpsäisy ja marraskuun kuutamoyöt.