#29/18  Kaulamoisella tiedustelemassa 3.11. 

Ja uiveloa bongaamassa Iidesjärvellä

Kintulammen maastot ovat olleet jo kaukaisilta ajoilta asti "meidän maita", sieniretkien ja muidenkin retkien kohde. Viime vuonna Tampereen kaupunki muutti koko ulkoilualueensa luonnonsuojelualueeksi, aiemminhan vain perinteinen Vattulan säästömetsä oli suojeltu. Samaan aikaan aluetta kehitettiin retkeilyalueena eli sinne rakennettiin merkitty polkuverkosto ja laavua ja tulipaikkoja. Tai oikeastaan noita oli jo aiemmin aloiteltu, mutta nyt ne saatiin valmiiksi.

Suhtautumiseni hankkeeseen on ollut, myönnetään ristiriitainen: pitkällä tähtäyksellä alueen luontoarvot vahvistuvat, kun metsä pääsee talouskäytön ulkopuolelle. Toisaalta taas polkuverkoston ja rakenteiden rakentaminen on aikaansaanut sen, että entinen hiljainen metsäalue on nyt kokenut melkoisen yleisöryntäyksen. Tässä kohden yksityinen etuni saa väistyä, sillä onhan noita muita hyviä retkipaikkoja tiedossa, tosin ei yhtä lähellä.

Ajattelin, että marraskuun vesitihkuinen sää olisi sopivan rauhallinen hetki pienelle tidusteluretkelle. Muut alueen rakenteet katselin viime joulun aikana hiihtäen ja kävellen, mutta yksinäinen polunpää, Kaulamoisen tulipaikka oli käymättä näin uuden ajan aikana. Tuollahan sijaitsee muuten yksi geokätköistäni, jotka asettelimme Arin kanssa paikalleen lumikenkäkierroksella yli viisi vuotta sitten.  Ajatuksena nimittäin on, että joku talven retkiöistä voisi viettää Kaulamoisen tulipaikalla, mikäli puuhuolto olisi paikalle alkanut.

Ennen kuin ehdon lauantaina lähteä reissuun, sain vihjetekstarin Hannulta: Uiveloita Iidestornilla. Hitsi, uiveloa ei ole tullut vielä koskaan nähtyä, joten pieni kaarros matkan varrelle oli perusteltu. Ja siellähän nuo uiskentelivat kiikarointimatkan päässä lintutornilta. Komeita lintuja, vaikka soidinpukuinen uros, se kaikin komein puku, jäikin näkemättä. Lisätään tähän vielä, että syyskuun Skaftungin reissulla kaarroimme paluumatkalla Skaftungin Hamnfjärden lintutornin kautta ja olimme melkein varmoja että järvellä oli parvi uiveloita mutta vain melkein. Silloin jäi siis laji kirjaamatta vuoden lintulistaan, nyt sen kirjasin ja järjestysnumero on 138.

Kolme kertaa uivelo

Kun kaarroin Vattulan parkkipaikalle, niin yllätys oli melkoinen kun se oli täynnä autoja (tosin siihen mahtuu vain seitsemän autoa). Puomi oli auki joten ajoin Kortejärven tilan pihaan ja eikös vain sekin ollut piukassa autoja (laskin 25 kpl). Jo on! Myöhemmin selvisi, että käynnissä oli Suomen Ladun Kolbman tapaaminen, joka tietty olisi voinut minulle olla muutenkin selvää, kun kerran ko. seuraan kuulun... En ole mikään "seuraihminen", joten ilmoitus oli mennyt ohi silmien.

Sen verran yksinmurjottajan vikaa minussa on, että päätin olla näkemättä mahdollisimman monta kanssaseuralaistani matkalla Kaulamoiselle. Hyppäsin heti parkkipaikalta polkujen ulkopuolelle ja suuntasin suoraan Kaulamoiselle metsiä pitkin. Etenemistä kyllä hidasti eteen tulleet suppilovahverot, jotka pakottivat noukkimaan itsensä.

Metsässä oli kosteaa, hiljaista ja hämärää. Kameran asa-luvut olivat useita tuhansia vaikka kello oli puolipäivä. Kävelin parin polun yli ja lähdin sitten seuraamaan Kaulamoisen polkua pari ihmistä näkyi kauempana. Kaulamoiselle johtava pistopolku oli yllättävän selkeä ja käytetyn näköinen. Polku meni kyllä kivassa sammaleisessa metsässä pienen korpisuon laitaa. Perillä odotti uutuuttaan hohtava puuvaja. Sisällä oli tuliterä Fiskars ja paljon puita. Sen puolesta talviyö onnistuisi täällä mainiosti.

Nuotiopaikalta kuului ihmisääniä. Menin ruokailemaan sivummalle ja jatkoin matkaa polkujen ulkopuolelle. Kiersin Kaulamoisen päähän ja nousin Kolunvuorelle kaysomaan näkyisikö maisemia. Eipä näkynyt, pusikkoa oli sen verran. Kolunvuorelta oikaisin mökkitielle ja sitten sitä myöten takaisin merkityille poluille. Ihmisiä alkoi näkyä saman tien kun tulin keltaisten polkumerkkien alueelle. Aluella oli tosiaan käyttöä, Kirkkolaavullakin tulisteltiin ja vastaan tuli kävelijöitä. Kortelahden tiellä oli melkein ruuhkaa. Suoriuduin Kortelahden tilalle ja poistuin hieman viisaampana paikalta. Jos rauhaa hakee, niin tänne kannattenee  tulla yöretkelle vasta kunnon pakkasilla. Katsotaan!

Kääpä

Kaulamoisen polkua

Kaulamoisen tuliterä puuvaja

Mökkitien varressa oli kaksikin varpuspöllön pönttöä

Iidesjärven rannan tilhiparvi

Iidesjärven rannan pyrstötiainen. Taas tavattiin, jo kolmas kerta tänä syksynä!

Täällä tarkkalen minä!

Fasaanikukkokin tuli Iidesjärven lintutornille tarkkailemaan

Kintulammen reitit punaisella, oma polku violetti.

#28/18  Lokakuussa Lahemaalla 17.-21.10. OSA 2

Syyslomalla lahden eteläpuolella

Lauantai 20.10 : Aamuhanhet ja vesiputouskierros

Tänään päätimme päästä ulos heti aamunkoitteessa, sen verran lupaava oli ollut eilinen aamu lintujen suhteen. Ja tästä tulikin reissumme lintuisin aamu, sillä tuulet puhalsivat heti aamusta koillisesta ja jo tutuksi käynyt kaakatus tervehti meitä kun suoriuduimme ulos. Tänäänkin vuorossa oli metsähanhien ja valkoposkihanhien arssinäytös, jälkimmäisten ollessa näytelmän pääosissa. Ensimmäiset satojen lintujen letkat otimme vastaan heti kotiovellamme, jonka jälkeen siirryimme tuttuun niemeen katsomaan lintujen saapumista. Jokunen idästä, rantaa myöten suunnistava parvi lensi suoraan pään päältä, niin että siipien suihke täytti ilman. Välillä keskittyminen pääsi melkein herpaantumaan, kun rantavajojen olkikatoilla ylös-alas kiipeilevä pähkinänakkeli vei huomion. Toinen kohtaaminen tänä vuonna, ensimmäinen oli talviloman aikoihin Tonavan kukkuloilla. Vielä on tämä koristeellinen ja terhakka lintu näkemättä Suomessa.

Jossain vaiheessa kiivain muutto laantui sen verran, että maltoimme siirtyä aamiaiselle ja sitä myöten päivän retkelle. Lahemaalla ei ollut helppo suunnitella renkaan muotoista päiväretkeä, puiston läpi menevä pitempi reitti ei sitä ota huomioon ja monet luontopolut olivat tarkoitukseen liian lyhyitä, vain muutaman kilometrin pituisia. Puiston keskellä oli kuitenkin muutama vesiputous, joiden ympärille saattoi suunnitella kahdeksikon muotoisen reitin osin polkua, osin teitä pitkin.

Olimme pienen ajomatkan jälkeen parkkipaikalla. Täällä oli hieman eloakin, toisin kuin aikaisempina päivinä. Toisaalta nyt oli lauantai, joten viikonloppuretkeläisiä saattoikin olettaa olevan liikkeellä. Kiersimme polun mukavan kuulaassa ja syksyisessä säässä, lämpötilan pysytellessä vähän alle kymmenessä asteessa. Polku seuraili puistoa halkaisevaa maanmurrosta ja korkeuseroja oli virolaisittain poikkeuksellisenkin paljon. Välillä koukkasimme puronvarteen katselemaan putousta, pääosin liikuttiin kuitenkin harjanteilla, joista oli mukavat näkymät alas purolaaksoihin.

Joku mielenkiintoinen kasvi, joka löytyi hävinneen talon pihapiirin kasvistosta

Korkeuseroa oli täkäläiseksi maisemaksi välillä ihan hyvinkin

Vähän kuivahtanut oli tämäkin sinänsä hieno vesiputous

Polku kulki pääosin harjanteella

Mustavahakkaita ei kotomaassa ole tullutkaan vastaan tänä kuivana syksynä

Puukiipijän kiikkua

Välillä keittelimme lounaat mäenharjanteella, turvallisen kaukana virallisista taukopaikoista (joissa radio kaikasi). Suurimman osan matkaa täälläkin sai polulla kulkea rauhassa vaikka vastaantulijoita jonkun verran olikin. Taina havaitsi taivaalla ison haukan, jota tiirailimme hetken aikaa, mutta tunnistus jäi tekemättä. Palokärkikin innostui kiljaisemaan varotustaan. Puukiipijöitä, käpytikkoja ja tiaisia oli matkan varrella mukava määrä.

Kahdeksikon komein vesiputous oli Joeveskin putous, joka olikin paikallinen nähtävyys. Putouksen alle oli vesi pyöritellyt hämmentävän ilmiön:  pyöreän, halkaisijaltaan metrisen vaahtokakun, joka pyöri itsekseen akanvirrassa. Ihmettelimme aikamme putousta ympäristöineen ja sitten olikin kierros paketissa, sillä auto oli jo aivan lähellä. Mukava kierros ja vähän vaihtelua noihin rantamaisemiin.

Komeaa jokilaaksoa syysasussa

Täällä tähystelimme haukkaa

Joeveskin putous

Metrinen vaahtokakku virran sivupyörteessä

Koska oli viimeinen iltamme Lahemaalla, päätimme vielä kerran yrittää löytää auki olevan ravintolan. Aiemmat yrityksemme olivat päättyneet ns kaupan kautta kotiin -ratkaisuun. Olimme saaneet vinkin, että alueella olisi kolme kartanoravintolaa, jotka olisivat auki näin sesongin ulkopuolellakin: Vihula, Sagadi ja Palmse. Vihula meni (epäluotettavaksi osoittautuneen) netin mukaan kiinni jo kello kuusi, joten se putosi heti listalta. Sagadi taas tuntui olevan puhdas fine dining -paikka menun hintojen perusteella, eikä se houkutellut näissä kamppeissa ja retkihengessä. Jäljelle jäi Palmse, jonne ajoimmekin suoraan polun päästä.

Matkalla näyi valkoposkia myös hangella.

Viron maaseutu on ollut aikoinaan täynnä saksalaisten maaherrojen omistamia kartanoita. Vaikka maa oli välillä niin ruotsalaisten kuin venäläistenkin hallinnassa, niin kartanot pysyivät keskiaikaista perua saksalaisilla omistajillaan. Palmse on siinä mielessä poikkeuksellinen kartano, että se on valtion omistama ja Viron ensimmäinen kokonaan restauroitu kartamokokonaisuus johon kuuluu useita rakennuksia ja maisemapuistokokonaisuus. Kartanon nykyilme on barokkia 1700-luvun lopulta, von der Pahlen suvun kultakaudelta.

Ajoimme paikalle taivaanrannan kajon jo hieman enteillessä iltaa. Etsiskelimme hetken aikaa ravintolaa, se ei löytynytkään kartanon pääpihasta vaan oli syrjemmällä entisessä talousrakennuksessa. Ravintolaan oli tullut juuri seurue ja meille ilmoitettiin että tunnin päästä saisi ruokaa. Eihän siinä mikään auttanut, otimme aikalisän ja läksimme kävelylle maisemapuutarhaan. 

Odotteluhetki meni nopeasti, kävimme huvimajalla ja takaisin ja sitten olikin aika siirtyä traditionaallisen Körtsin sisötiloihin. Mutkatonta maalaistyyppistä perinneruokaa tyyliin lindströminpihvit ja paistettua kalaa, kelpasi meille hyvin.

Palmsen piharakennus, piipun päällä kattohaikaran pesä. Yhtään haikaraa emme kyllä reissussa nähneet.

Palmsen päärakennus, nykyään museona

Alueella oli paljon rakennuksia, taustalla hotelli ja panimo

Palmse Körts, siis ravintola

Puiston paviljongilla maisemia katsomassa.

Mukava lauantaipäivä kuulaassa syysilmassa, maha täynnä olikin hyvä siirtyä kämpille lepäilemään.
Ai niin, matkalla kotiin näimme pöllön lentävän auton edestä. Ja kun tultiin Palmseen, niin samoin auton edestä lensi varpuspöllö. (Ja kirjataan nyt tähän että sunnuntaina kohtasimme niin ikään auton kanssa pähkinähakin tien sivussa). 

Sunnuntai 21.10 : Viimeine aamu ja paluu Tallinnaan

Toiveikkaina heräsimme viimeiseen aamuun Lahenmaalla ja könysimme taas aamuvarhaisella merenrantaan. Tuulensuunta oli muuttunut lintujen muuttoreitille vastaiseksi ja lahdelta nousi aamusumua. Muutamia lintuja näkyi vielä maisemassa, mutta suurin muuttopyrskähdys oli ohi. Hienoa, että edelisenä aamuna olimme saneet isojen lintujen muuttoa seurata. Otin muutamia kuvia aamuaurinkoisesta merestä ja sitä myöden syysloma Virossa alkoi olla paketissa. Enää oli jäljellä siirtyminen Tallinnaan ja kotiin paluu lautta-ratikka-bussi -keinoin. Kotona olimme neljän yön reissulta sunnuntai-iltana kello kymmenen maissa, joten tarkkaan tuli käytettyä matkailuun tämän loman päivät.

Muutamia huomiota Lahenmaan reissuun:
- Sesongin ulkopuolella puisto on tosi hiljainen ja palveut ovat niukassa, kannattaa etukäteen vaikka soittaa ja varmistaa ravintoloiden yms aukiolot, nettiin ei kannata luottaa!
- Metsät ovat keskimääriin aika piirteettömiä ja pääosin jonkinlaisessa talousmetsäkäytössä, ikimetsiä on turha odottaa olevan laajemmin.
- Puiston parhaat jutut ovat aivan uskomattoman hienot rannat.
- Pyörävuokraus ja sen sellaiset palvelut kannattaa varmistaa etukäteen
- Jonkinlaisia bussireittejäkin menee, mutta ainakin sesongin ulkopuolella auto helpottaa elämää
- Telttailupaikat eivät kovinkaan vakuuttaneet, salatelttailupaikat olisivat olleet hienompia, mutta muuten kannattanee vain turvautua sisämajoitukseen.
- Vosu ei olisi huonompi paikka majoitukseen kesemällä kun ravintolat ovat auki