#3/18 Etelän rantalomalla Fiskarsissa 19-21.1.

Hiljaisuutta ihmettelemässä Ruuhka-Suomessa.

Tammikuu on juuri aika lähteä etelään rantalomalle.

Siis tarkemin ottaen jonnekin Turun ja Helsingin väliin, kymmenien rakentamattomien, jääpeitteisten lampien rannoille. Kun Aki kertoi paikantaneensa luontokuvaaja Heikki Willamon kirjoissa kuvatun mystisen parinsadan hehtaarin luonnonsuojelualueen Fiskarsin kulmilta, mielenkiinto heräsi heti. Tarkemmat karttasulkeiset paljastivat, että ensivaikutelma ei pettänyt. Miten tällainen  lampien ja kallioiden mosaiikki on välttänyt ihmisen rakentaisvimman? Asiasta piti ottaa selvää.

Perjantai 19.1

Tingin perjantaina muutaman tunnin työaikaa ja pääsimme lähtemään Mikon kanssa matkaan  valoisan aikaan, puoli kolmelta. Mukaan pakattiin tällä kertaa tavanomaisten varusteiden lisäksi myös pulkallinen halkoja. Meille oli luvattu lämmin hotellimajoitus keskeltä korpea, jos vain toisimme omat polttoaineet mukaan. Hyvä kauppa. Matka eteni google mapsin avustuksella sen verran suoraviivaisesti, että kaikkien mutkien, koukkausten ja liukkaiden oikoteiden jälkeen parkkerasimme lumimiehen (=Skoda Yeti) kello puoli seitsemän maissa Isokiskontiellä auki olevan puomin taakse. Puomihan oli oikeastaan siunattu asia: jos muut kulkijat olisivat yhtä tunnollisia Fiskars Oy:n kieltokyltin luona, niin moottoriliikenne kohdealueellamme olisi minimaalista.

Lastasimme puut pulkkaan ja nostimme rinkat pykälään. Etuvartiosta tuli tekstiviesti, että Hawu-teltta oli jo pystyssä ja vain polttopuita vailla. Pian tietä pitkin kulkiessamme pimeästä ilmestyikin tuttu kulkija: pääkaupunkiseudun kurjuuteen ajautunut jäsen Aki se siltä lompsi kevyin askelin. Kolmisen kilometrin kävely tietä pitkin antoi osviittaa alueen rauhallisuudesta: ilmassa kuului vain vienoa kuusitiasen piipitystä, jossain kaukana lensi lentokone mutta muuten metsä oli uskomattoman hiljainen.

Isokiskotien puomi. Jätimme kiltisti autot turvalliselle puolen.

Puut pulkassa, lämpöä tiedossa.

Aki oli valinnut meille telttapaikan luonnonsuojelualueen rajan tuntumasta, Mannilammen töyräältä, paikasta minne vielä pystyi pulkan kohtuu vaivalla kiskomaan. Maasto oli mäkistä ja kävi vaikeakulkuiseksi edempänä, luovuimme siis etukäteen suunnitellusta leiripaikasta Valkiaveden rannalla.. Jyhkeä petäjä toimi teltan tavalista tukevampana keskisalkona. Levitimme kamat telttaan ja pistimme kamiinaan ensimmäiset puut. Pientä huikopalaakin tehtiin, bratwurstit paistuivat kätevästi kaminan päällä pannulla.

Hotelli jykevällä keskitolpalla

Lämpöä peliin!

Koska iltaa oli vielä hyvin jäljellä, kävimme vielä pimeäkävelyllä Valkiavedellä. Metsä oli komeaa ja maasto polveilevaa. Maapuita väistellen ja peurojen polkua seuraten pätkähdimme lopulta lammen jäälle. Jo oli vaikuttava paikka! Pieni lampi oli reunustettu monelta suunnalta korkeilla kallioilla, kuin kivinen kattia, jossa maitovelli oli jäätynyt yöpakkasissa. Ja yhdellä sivulla oli kivipahta, jyrkänne joka muodosti kattavan lipan lammen päälle. Jääkantta pitkin pääsimme mittailemaan jyrkänteen mittoja aivan sen alapuolelle. Hiljainen metsä, valkoinen lampi, kallionjyrkänteet. Alkukantainen tunnelma.

Kielekkeen tukija

Kalliomaalauksia etsimässä. 

Miehen ja koiran jäljet näkyivät jäällä. Saman parivaljakon jälkiin tulisimme törmäämään alueella monessa kohtaa. Varmasti Willamo ja koiransa partioretkellä...

Ensimmäinen yö sujui omalta kohdaltani levottomasti, vähän väliä heräillen. Pakkasta oli jonkun verran, eihän kaminaa toki läpi yön vahdittu. Käsikin puutui ja lonkka, riippumattoilun mukavuuteen tottuneena asettuminen maan tasoon tuntui taas pitkästä aikaa oudolta.

Lauantai 20.1

Kahdeksan maissa pimeydestä kuului kolinaa ja puuhailun ääniä. Lämmittäjän pestin ottanut Aki viritti tulet. Heräilimme kun teltta lämpeni plussan puolelle, aika luksusta tuo kamiinallinen majoite, kiitokset vain teltan omistajalle, Akin appiukolle Tuomolle. Aamiaisen tekoon menikin hieman normaalia pidempi aika, kamiina kun ei ole kaikkein nopein keitin. Lämmitimme lounaankin valmiiksi ruokatermariin ja pääsimme matkaan kello 10...11 maissa.

Otimme ensimmäiseksi kohteeksemme tarkistaa netistä löytynyt epäluotettava vihje laavun paikasta Lilla Tregrenin rannalla. Laavu.org:in tietoihin kannattaa suhtautua terveellä epäilyllä, sen olin jo oppinut kotikulmilla. Kävelimme pääasiassa tietä pitkin Simijärven Foundinlammenlahdelle, jossa karttaan oli merkitty lähteen paikka. Lähde jäi löytämättä, mutta sen sijaan matkalta löytyi tutut jäljet. Willamo ja koira taas asialla... Maisema oli kietotunut mystiseen jääsumuun, Simijärvikin näytti rannattamolta aavalta. Emme uskaltautuneet tuntemattomalle jäälle, Simijärvi kun on aika iso ja ennen kaikkea syvä järvi, syvyyttä yli 40 metriä ja äkkisyvät rannat. Etenimme  siis pätkän rantoja myöten. Hienoa kalliomaastoa, mutta raskasta kulkea.

Aamu valkenemassa

Vähä-Foundinlammi lumiasussaan

Simijärven rannaton lakeus

Simijärven rannan petäjiä

Seurasimme Willamon ja koiran jälkiä laavun paikalle Lilla Tregrenille ja totta tosiaan, laavuhan siellä kuitenkin oli, epäilyksistä huolimatta. Olikin levein laavu jonka olen nähnyt, makuutilat varmaan kymmenelle hengelle. Omistajasta ei jäi edelleen tuntemattomaksi tahoksi, kartassahan tätä ei ollut  edes merkittynä.
Ihmettelimme Lilla Tregrenin järven jäällä jääsumua, joka ei näyttänyt mitään merkkiä hälvenemisestä. Seurailimme isoja tassun jälkiä jäällä. Olikohan ilves siinä mennyt? Jos se oli koira, niin kummasti liikkui, yksinään ja jäljet jäältä metsään kadoten.

Extraleveä laavu

Askelväli n 55 cm

tassu noin 55...80 mm halkaisijaltaan.. ilves??

Nyt kun laavun arvoitus oli onnellisesti ratkennut ja mahdollinen yöpaikka tulevaisuudessa selvinnyt, jatkoimme matkaa kohti varsinaista kohdettamme, Foundinlammen luonnonsuojelualuetta. Ennen lampea näimme retken ainoan ihmisen, kun ohitse hurahti mönkijä ohjastajineen. Olisikohan ollut metsästäjä?
Otimme lyhimmän reitin suoraan Foundinlammelle. Lammen päässä Aki hakkasi kirveellä kokeilureiän - 10..15 cm teräsjäätä.Usva pysyi maiseman yllä kun etenimme lammen jäätä pitkin. Rannat olivat kauttaaltaan kovia, yksi nuotiorinkikin löytyi parhaalta leiripaikalta. Foundinlammen päästä otimme suunnan seuraaville jäille. Kuljimme vahtelevan kumpuilevassa maastossa pienen ja nätin Hirvilammen kautta Nalkkilammille, jossa pidimme lounastauon. Nalkkilammilta ei tahtonut löytyä kunnon reittiä Pannulamille. Etunenässä kulkeva Aki puljasi toisen saappaansa, kun ojan jää petti alla. Märkä sukka ei tuntunut alun sadattelujen jälkeen  haittaavan menoa.

Koeporaus

Foundinlammi

Foundinlammen mahtavia leiripaikkoja. Kesällä sitten?

Kuurataidetta

Kierros jatkui ja eteen tulevat lammet olivat toinen toistaan komeampia, erämaisia, upeita näkyjä lumisessa usvassa.  Palanut lammi, Mustavesi, Iso Syvyys, Mannilammi. Nimet kutkuttivat mielikuvitusta. Kymmenkunta rakentamatonta lampea ehdimme kiertää ennenkuin pääsimme teltalle. Kauriiden ja peurojen jälkiä oli joka puolella, Palaneen lammen tietämissä törmäsimme ensimmäisiin hirven jälkiin ja makuupaikkaan.
Ilta kului leiripuuhissa, mutta lepohetken jälkeen kävimme vielä kerran pimeässä Valkiavedellä, nyt jalustan kanssa. Valkiaveden pahta ikuistui muistikortille monesta kulmasta.
Ilta kuluikin sitten tavalliseen tapaan, mässäillen ja makoillen.
Aamulla purimme aamiasen jälkeen leirin ja talsimme taas autolle kolmisen kilometria tietä pitkin. Pakkanenkin oli hieman kiristynyt ja ilma selkeytynyt, valokuvaususvaa ei enää ollut. Kun pakkasime kamoja autoon, meitä kävi vielä surkealla äänellään hyvästelemässä hömötiainen, vuoden ensihavainto ja laji numero 24 tänä vuonna (lauantain kuusitiainen oli numero 23).
Olipa hieno reissu! Kotiin päästyäni kävin heti kirjastosta lainaamassa Heikki Willamon Vuosi Metsässä kirjan ja rupesin lukemaan miehen tuntemuksia tuosta samasta metsästä jossa me vietimme vain lyhyen mutta mieleenpainuvan viikonlopun.

Hirven makuupaikka

Joku lampi...ai niin tämä oli Pannulammi

Raskain väli , Pannulammin ja Palanutlammin välissä

Palanutlammi

Kamiina mansikkana

Potretissa huovat ja Mikko

Valkiavesi juhlavaloissa

Pois.

Viikonlopun uudet lajit, kuusitiainen (nro23)  ja hömötiainen (nro24)

#2/18 Lempäälän kautta Vesilahden Kotkanpesälle 14.1.

Harvinaisuuksia bongaamassa ja vierailemassa yllättävän suositulla kodalla

Sunnuntain retken suunnaksi valikoitui jälleen, hieman yllättäen, etelä. Vesilahden suunta on ollut tähän asti kokonaan käymättä retkeilymielessä, sen verran vetävämpi suunta on ollut perinteisesti pohjoinen. Vaan nyt lyötäisiin kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja poikettaisiin matkalla kuululla lintupaikalla Lempäälän Herralankoskella.

Ihan sattumaa ei kyllä ollut, että Herralankoski osui matkalle juuri nyt. Pirkanmaan lintutieteellisen yhdistyksen sivuilla oli nimittäin juttua, että paikalla oli nähty edellisinä päivinä huippuharvinainen allihaahka. 
"Allihaahka (Polysticta stelleri) on Pohjoisen jäämeren haahkalaji, joka toisinaan talvehtii Suomessa tai pysähtyy tänne muuttomatkallaan. Muodoltaan allihaahka ei muistuta muita haahkoja". Lintuopuksia tutkimalla huomaa, että laji siis pesii jossain Euroopan kartan ulkopuolella Pohjoisella Jäämerellä ja nämä piipahdukset Suomeen ovat tosiaan harvinaisia. Erittäin harvinaisia ne ovat tietysti Pirkanmaalla, joka ei osu muuttoreittien varrelle lainkaan. Uros olisi ulkomuodoltaan soidinaikana varsin omaperäisen valkopäinen, vaaleanoranssin, valkoisen ja mustan kukertavan värinenkin, tämä Lempäälän yksilö oli kuitenkin naaras, joka lintumaailman tapaan onkin huomattavasti vaatimattomamman näköinen.
Saavuimme Herralankoskelle ja aloimme tiiraamaan lintuja. Kolme vesilintua olikin pian kiikarissa, vuoden ensimmäiset telkät. Jo ensi minuutin aikana ohi meni nainen piiiitkän kameran kanssa ja kysyi oliko harvinaisuutta näkynyt. Ei ollut, jouduimme toteamaan. Vastarannalla oli iso joukko ihmisiä isojen optisten laitteiden kanssa, siis sinne. Heiltä saaduilla ohjeilla pääosan esittäjän paikallistaminen onnistuikin helposti. Telkkälauman joukossa oli tosiaankin yksi hieman erilainen, ruskea vesilintu. Ensi silmäyksellä lintu oli helppo sekoittaa naarastelkkään, mutta kyllä eroavaisuuksiakin alkoi löytää, kun katsoi tarkemmin. Selkein tunnusmerkki kolme raitaa siipipeilinä, "adidas-merkki", kuten joku sitä kuvasi. Keskimmäinen raita oli sininen, joka tosin kauempaa näkyi vähän huonosti.
Aikamme lintua ihailtuamme poistuimme paikalta, vaan näkyipä matkalla vielä hauska sukelotelijakin, kivellä patsasteleva pulleanpyöreä koskikara. Joku haukkakin taivaalla lenteli varisten ahdistelemana, mutta jälleen kerran petolinnun tunnistus osoittautui aloittelijoille liian nopeaksi ja vaativaksi jutuksi.

Allihaahka keskellä telkkäparvessa...hyvin näkyy?

Kiikareilla näkee paremmin

Herralankosken varrella on kalastajille laitureita ja laavuja

Vesilahdelle, Koivistalhon kylälle oli vain vartin ajomatka Herralankoskelta. Jätimme auton kiltisti puomin taakse, vaikka eteenpäin jatkui vielä hyväkuntoinen, aurattu tie. Toisaalta nythän oli tietty tarkoituskin kävellä... Suomen pystykorva Tessu (kuten myöhemmin nimensä kuulimme) seurasi meitä hetken matkaa. Metsä oli täälläkin häikäisevän upeassa kuura-asussa, metsässäkin lunta sen verran, että hiihtokin olisi joten kuten onnistunut ainakin reittejä valikoiden. 
Tieosuuden jälkeen pääsimme metsäpolulle. Polku oli nätti, pieni ja kiemurteleva ja käytetyn näköinen. Perillä Kotkanpesän kodalla savu nousi kodan huipulta ja meidät vastaanoti haukkuva hirvikoira (jämtlanninsellainen). Perheen tyttö rauhoitteli koiraa ja pääsimme kotaan taukoilemaan. Siinä keittoa syödessä juttelimme paikallisen pariskunna kanssa. Uskomatonta, kodalle tulee kuulemma joka sunnuntai porukka kahvia keittelemään ja tänä aamunakin paikalla oli ollut jo 30 henkeä! Olipa suosittu kota! Ja minä kun ajattelin, että täältä löytyisi helmikuun hiljaisina hetkinä rauhallinen yöpymispaikka... Aika jännä juttu, varmaan ylivoimaisesti vierailluin kota/laavu Pirkanmaan alueella.
Lounastauon jälkeen lähdimme toista kautta autolle. Pariskunnalta saimme kuulla polkureitin paikan autolle asti, tätähän ei ollut missään kartoissa merkittynä. Polku olikin tosi mukava, kapea ja metsäinen ja kulki vaihtelevassa metsikkömaisemassa. Mälitynjärven lähellä tiirailimme tikkaa, numero 22, käpytikka oli kelossa töissään.
Mielenkiintoinen oli tämäkin päivä, lintuharvinaisuus ja suosikkikota samana päivänä.

Puomi pystyssä, tästä kuulemma olisi saanut ajaakin. Parempi kävellä!

Alueella oli paljon kauriin ja peuran jälkiä. laukonpeurojen "synnyinsijoillahan" nyt oltiin

Juomatauko

Polulla oli paljon pitkospuita

Kota oli kallion louhikon päällä

Kotkanpesä

Paikalla oli myös kaivo (kahvinkeittäjille)

Pohjankota on lähempänä Vesilahden kuntakeskusta, polku lähtee sieltä

Vettä oli vieläkin maastosa

Jäätaidetta

Maalaismaisemaa

Polku kodalta oikelle, paluureitti, jota ei kartoissa ole merkittynä.

Päivän linnut