Lintuvuoden 2018 aloitus

Uudella innolla opiskelemaan

1.1. on paitsi uuden vuoden ensimmäinen päivä, niin myös lintuharrastajille tärkeä päivä, kuulemma.
Tai riippuu tietysti harrastuksen luonteesta. Pikapikaa ulos havaintoja tekemään puhtaalta pöydältä? 

Omasta pihasta on hyvä aloittaa. Uudenvuoden päivänä kurkistus lintulaudalle ja odotettu tulos: tiaiset asialla, ensin talitiainen ,  sitten sinitiainen. Harakkakin kävi siemeniä kärkkymässä. Muita ei sitten kuulunutkaan. Vuoden ensimmäisellä viikolla en paljon aurinkoa nähnyt, pimeässä töihin ja pimeässä kotiin. Näin ollen havainnotkin karttuivat verkkaan. Ensimmäisen viikon linnut näyttäytyivät kaikki omassa pihassa: kesykyyhky, punatulkut ja varpunen.

Vuoden ensimmäisen lauantain valoisan ajan käytin sitten lintukävelyyn. Samalla tuli testattua uutta, vain pari päivää ranteessa ollutta Nokian aktiivisuusranneketta. Päivän saldo olikin komea +18 000 askelta, kun kävelin kotiovelta härmälän leirinta-alueelle ja takaisin. Suunta oli aika lupaava Tiira.fi palvelun puolesta, sillä Hatanpään arboretumilla oli pyörinyt jo useita päivä melko harvinainen talvehtija, mustaleppälintu. Todennäköinen kohtalohan tuolla yksilöllö lienee menehtyminen talven kourissa, jos nyt ei ihan poikkeuksellisen leutoa talvea tule.

Mustaleppälintu jäi näkemättä, samoin Härmälän metsikössä majaileva valkoselkätikka mutta ihan ilman havaintoja en jäänyt.Alku oli varsin toteava, varis Ratinan rannassa, 20 sinisorsan laivue Viinikanlahteen laskevassa purossa ja iso parvi naakkoja, joista osa lensi Pyhäjärven yli Pyynikin suuntaan. Hatanpään arboretum sen sijaan oli hiljainen, osansa oli varmaan isoja jalkarättejä viskovalla lumisateella. Eipä näkynyt mustaleppälintua. Muutenkin ilma oli hiljainen, mitä nyt tiaiset tititys kuului harvakseltaa.

Sitten löytyikin alueen varsinainen menopaikka: hieman syrjemmässä puutarhakonttien takana oli ruokapöytä katettu. Puussa oli talia ja jyviä ja meno sen mukainen. Sain aika rauhassa kiikaroida pitkään lintuparvea. Ensimmäiseksi huomion sai oranssirintaiset järripeipot, urokset tumminen päineen ja naaraat hieman vaatimattomimmissa puvuissa. Yhtä koreita olivat myös vihertävät, keltaisella siipipeilillä varustetut viherpeipot. Viherpeippoakin koristeellisempi, oikea kanarianlinnunkeltainen pikkulintu oli muiden joukossa. Hoikempi olemus, muta päälaki, vihervarpunenhan se siinä. Komea lintu. Joukossa pyöri myös edellisiä pienempi, pörheän poikasmainen vaalea lintu, jota en vielä tunnistanut.

Jatkon matkaa Härmälän rannan kävelytietä pitkin ja kuin tilauksesta viereisen kuusen juuren lennähti suosikkilintuni, pieni ja terhakas puukiipijä. Puukiipijällekin saattaa kova talvi olla kohtalokas, se kun on kuusen kuoren hyönteisistä riippuvainen. Poikkesin sitten koiranulkoiluttajien poluille. Täällä runsaasti lahopuuta sisältävässä pöheikössä oli linnunlaulua ihan eri tavalla kuin avonaisemmassa puistossa. Musta ja toinen hieman ruskeampi, yksiväriset linnut tonkivat antaumuksella lehtikasoja tiaisten kanssa. Laulajamestarit, mustarastaat olivat jääneet talvehtimaan, vaikka moni lajitoveri oli etelään lähtenytkin.

Kävelin aina Härmälän leirintäalueelle saakka. Tikkoja ei tällä kertaa kuulunut, vaikka niiden jälkiä ja sopivia syömäpuita olikin runsaasti maastossa. Palasin sitten omia jälkiäni aina Arboretumiin saakka. Kävelin varovasti saman ruokinnan luokse kuin aiemmin päivällä ja pienen, vaalean linnun arvoitus ratkesi, kun näitä oli nyt useita ruokinnalla. En ollut aiemmin erottanut linnun punaisena loistavaa "otsapipoa", mutta nyt niitä näkyi. Urpiaisia, jotka tänä talvena olivat vaeltaneet erityisen runsaasti pohjoisesta aina Etelä-Suomeen saakka.

Paluumatkalla näin vielä viinikan liikenneympyrässä joukon räkättirastaita. Jokunen oli siis vielä maisemissa hyvän marjavuoden ansiosta, vaikka pääjoukko on jo etelässä.

Laitanpa tähän perään vielä  vuoden 2018 lintukarttani, mukana myös tänään havaitut pikkuvarpunen (oma piha) ja korppi (Ellinvuori). Kuvat on pöllitty alan parhaasta kirjasta, Svensson-Mullarney- Zetterströmin Lintuoppaasta. Mahdollisuuksien mukaan yksilät ovat ajankohdan mukaisia, siis talviasuisia.

#39/17 Mäntässä ja Siikanevan suunnilla 29.12 -31.12

29.12. Kulttuuria ja vuoden viimeiset hiihdot

Otin perjantain vapaaksi ja suuntasimme taas pohjoiseen tutuille seuduille. Sen verran oli kuitenkin sateinen ja räpäskäinen päivä luvassa, että teimmekin poikkeuksellisen liikkeen ja ajoimme saman tein Siikanevan ohitse aina Mänttään saakka. Ennen kulttuuririentoja päätimme tehdä vielä pienen lumipatikoinnin ja suuntasimme Mäntänvuorelle ihan keskustan tuntumaan. Mäntänvuori on paikallisten virkistysalue, jossa on luonnonsuojelualuetta, liikuntaratoja ja ruokakulttuuria sulassa sovussa.Auton jätimme alas ja talsimme lumista ajouraa ylös laelle Vuorenmajalle. Arkkitehti W.G. Palmqvistin suunnittelema Vuorenmaja eli "huvimatkatupa Mäntänvuorelle hiihtäjiä varten" valmistui vuonna 1928 G.A. Serlachius Oy:n 60-vuotisjuhlia varten. Tyyliltään tuollainen hieman kansalliromanttinen hiihtomaja siis ja tätä nykyä kesäisin matkailukäytössä. Eurooppalaiseksi viinituvaksi Vuorenmaja muuntautui uusien sveitsiläistaustaisen yrittäjien toimesta keväällä 2015. Hienot puitteet varmasti, ehkäpä tänne viinilasilliselle joskus retkeilyn lomassa? Nyt Vuorenmaja uinui vielä autiona talviuntaan.Suuntasimme seuraavaksi lumisia, mutta tallattuja polkuja myöten näkötornille. Hirsinen näkötorni on niin ikään W.G. Palmqvistin vanhojen suunnitelmien mukaan tehty, mutta toteutettu vasta postuumisti vuonna 2005. Torni oli auki, joten kiipesimme ylös. Vähän oli tornin ylätasanne vinossa, kun hirsikehikko ei ollut kaikista nurkistaan laskeutunut tasaisesti. Näköalat olivat odotetusti vaatimattomat, sadesumu piti siitä huolen. Mäntän paperitehdas ja keskusta sentään erotettiin kauempaa.Teimme vielä pienen lenkin lumisia polkuja pitkin vuoren maastossa. Vastaan tuli mielenkiintoinen kyltti, josta ilmeni, että Mäntänvuori on yksi Metlan geenipankeista, geenireservimetsä. "Suomessa on 44 geenireservimetsää ja niiden yhteenlaskettu pinta-ala on 7218 ha. Kun metsiköt sijaitsevat eri ilmastovyöhykkeillä (ks. kartta), saadaan suojelun piiriin kattavasti erilaisia sopeutumisominaisuuksia. Tavoitteena on luoda kattava verkosto geenireservimetsiä männylle ja kuuselle sekä raudus- ja hieskoivuille."Mäntänvuori on nimenomaa kuusen reseerveimetsä, jossa metsän uudistaminen tehdään paikallisten puiden avulla.

Vuorenmaja talviasussaan.

Näkötorni

Sitten oli ruumiin- ja hengenkulttuurin vuoro. Kävimme syömässä Herkkuhetken sivupisteessä (ei ole yhtä hyvä kuin Oriveden orginaali) ja suuntasimme Serlachiuksen taidemuseoon. Edellisestä Göstässa käynnistä olikin vierähtänyt pari vuotta. Mukava museo ja hyvät näyttelyt. Aikaa jäi sen verran että kävimme myös toisessa pääsymaksun oikeuttamassa museossa, Gustavissa Mäntän keskustassa. Vanha pääkonttori oli saanut uuden elämän. Kiersimme sen verran rauhassa, että pääsimme ulos juuri ennen sulkemisaikaa, kello kuuden maissa.

Sitten vain ajomatka pimeällä tiellä kämppää lämmittämään. Ilta kului rauhallisissa merkeissä, huomista hiihtelyä odotellessa. Viritin kauppahallista ostetun talin muiden joukkoon kämpän puuhun.

Meikäläisen maisemataulu Gustavin maisemamaalauspajassa. Gallelaa ja  Caspar David Friedrichiä miksauksena.

Taina ja Pena.

30.12. Umpihiihtoa nuoskakelissä ja myyräjuttuja

Yöllä rapisteli nurkissa. Viritimme hiirenloukut päivän ajaksi. Aamaisella meitä odottikin odotettu näky: harmaapäätikka talilla ruokailemassa. Lintuvuoden nro 105. , toiseksi viimeisenä päivänä. On se komea lintu, jolle sana "harmaa" nimessä ei tee oikeutta. Vihertikka sopisi paremmin, mutta nimi on valitettavasti varattu jo eteläiselle sukulaiselleen.

Päiväksi oli luvattu pilvipoutaa, mutta mitä vielä, lähtiessämme alkoi sataa nuoskaa. Luisto oli silti kohtuullinen metsäautotietä hiihtäessä. Suuntasimme Vääräjärven eteläpuolelle aikomuksena hiihtää metsän kautta Sammalalammen purolle ja kenties Siikanevan pohjoipuolen suollekin asti.
Jossain kohtaa metsätie päättyi ja otimme suunnan purolle. Maasto oli epätasaista, muttei mahdotonta.
Matka eteni odotetusti hitaanlaisesti. Metsikössä pujotellessani hiihdin kuoppaan sillä seurauksella, että perästäpäin kuului kova napsahdus. Odotettu lopputulos, isän 50 vuotta vanha puusuksi oli katkennut. Lohduttauduin sillä, että suksi oli ainakin päässyt tauon jälkeen näkemään maailmaa. Nostin tervasuksen palan puuhun mustomerkiksi ja jatkoimme matkaa. Lyhyt perä ei hidasta hiihtoa pahemmin lisää hidastanut. Muutaman kunnon pöheikön jälkeen pöllähdimme katkoviivalle, eli metsäautotielle, joka hämmästyksemme oli hiljattain aurattu. Tämä tiesi siis hakkuita alueella.
Hiihto tiellä osoittautui mahdottomaksi. Pyrytti nuoskalunta, joka tarttui kuin liima suksien pohjiin. Luovutimme ja kävelimme tietä pitkin sen loppuun asti katsomaan Sammalampea. Lampea ei näkynyt ja lunta oli liikaa kävelyyn maastossa. Suunnitelmanmuutos, eväitten syönti tien poskessa ja suunta kämppää kohti.

Luvattua pilvipoutaa ?

Jaksaa jaksaa... maastohiihto lämmittää!

Vanhan Lampisen matkan pää.

Tervahiihdon muistomerkki tuntemattomassa sijainnissa

Lakkakeli

Mäenlaskun jäljet. Siirryin jalkamieheksi.

Kämpillä meitä oli vastassa seuraa. Janakkalan pariskunta, Ari ja Eija olivat tulleet uudeksi vuodeksi kämpille. Historia toistaa itseään, noinhan oli myös tasan vuosi sitten, kun olimme samoihin aikoihin kämpillä. Ari oli paitsi ornetologi niin myös lähes ammattimainen jyrsijänmetsästäjä. Ilmeni, että loukuissamme oli pahoja puutteita, myyrä kun ei välitä juustosta ja sijainnitkin olivat liian kaukana seinästä. Ari viritteli loukut uudestaan omenasyötin kanssa. Myös mausteinen leipä kuulemma toimii.

Ilta meni mukavasti, syöden, saunoen ja seurustellen. Kuulimme monta mojovaa eläinjuttua, juttua riitti myös Tainan luvun alla olevasta Penasta, jonka reviirillä Arikin oli lintulaskentaa tehnyt. Välillä tyhjensimme loukut. Kaikkiaan illan ja yön aikana loukuista tuli seitsemän metsämyyrää, joista yksi aikuinen ja muut uutta sukupolvea. Lupailisiko hyvää tulevaa pöllövuotta?

Myodes glareolus, Metsämyyrä

Vääräjärven kierto. Sammallammen puronvarsi oli mahdotonta hiihtää, jäi katsomatta.

31.12. Vuoden viimeinen nevaretki

Oli lähdön aika kotiin; vieraita tulossa illalla. Toisaalta taas sää oli mitä mainioin, pikku pakkasta ja lupaus sinistä taivaalla. Päätimme siis lähtiessämme vielä tehdä vuoden viimeisen nevan kierroksen. Nyt olisi ollut hiihtokelit vaan minkäs teet, katkennut suksi ei antanut mahdollisuuksia. Kävelimme siis Jaarikanmaalle ja takaisin. Neva oli luminen mutta vetinen: hirvikin  oli joutunut turvautumaan pitkospuihin upottavalla suolla. Vesi oli lähellä paksun lumen alla, kunnon pakkasia ei ollut näkynyt, jotka olisivat lämpimän turpeen jäädyttäneet. Kahdekan kilometrin kävely siitä tuli ja hyvä päätös vuodelle. Laskeskelin mielessäni, että olin tänä vuonna käynyt Siikanevan tai lähistön maisemissa tammikuussa, huhtikuussa, toukokuussa kahdesti, kesäkuussa, heinäkuussa, syyskuussa,  marraskuussa ja joulukuussa kahdesti. Mitenkähän ensi vuonna?

Metsäjänis oli ainoa isompi elikko jota hanki näytti kantavan

Pitkospuut olivat kaivaantuneet esiin lumesta, jokainen hutiaskel tiesi sulaa vettä.

Pirkospuut olivat tarpeen!

  

Villapaitakeli!

Hirvi pitkospuilla

Jaarikan vahti