#33/17 Salamajärven syksyä 14.-17.10 / 2. päivä

Kierros peuran mailla sateessa, sumussa ja auringon säteissä

Sunnuntai 15.10

Hämmästyttävää kuinka pitkältä lokakuinen yö voi tuntua katuvalojen ulkopuolella. Ei olut järkeä nousta ennen aurinkoa ja kun nukkumaan mentiin ajoissa niin yö venähti todella pitkäksi. Lopulta valkeneva aamu vapautti odottajan. Koko yö oli satanut, mutta aamu valkeni sateettomana. Sumua oli sitäkin enemmän. Oli kuin olisi kävellyt pilven sisällä.
Kartan tutkiskelu oli tuottanut uuden reittisuunnitelman. Vaikka joen yli olisi jotenkin päässytkin, niin sen takana odottavat maastot tuntuivat eilisiin kokemuksiin peilattuna liian hankalilta. Päätimme ylittää Koirajoen ylhäätä, tien sillan kautta. Sen jälkeen sitten katkoviivoja eli oletettuja polkuja tai metsäautoteitä pitkin ja loput pätkät mahdollisimman paljon valkoista lei kovan maan karttapohjaa pitkin.

Uusi reittivalinta oli alkupäästään ihan hineo, koska näin saimme kulkea Koirajoen aarnialueen loppuun asti. Hienoja puita hienoissa maisemissa. Parin kilometrin polkutaipaleen jälkeen saavuimme sumuiselle soratielle. Vain pieni pätkä tietä pitkin ja sitten katkoviivalle, joka osoittautui korkeintaan metsätyökoneen uraksi.

Aamiaisella

Haapataidetta

Koirakankaan petäjiä

Koirajoki tyynenä mutta syvänä sillan kohdalla

Kunna ja lääninraja. Sumu vain pysyi.

Ensimmäinen koettelemus uran kanssa oli vain kilometrin kävelemisen jälkeen. Kaivinkone oli käynyt kaivamassa kosteikkoon vesialtaan, varmaan kuivattaakseen tietä. Tie oli liejuinen. Tie oli vetinen. Ja kun olimme kävelleet ja tasapainotelleet puskista kiinni pitäen melkein kovalle maalle, matka tyssäsi. Vain muutaman metrin pätkä erotti meidät kovasta maasta. Mutta se pätkä oli hyllyvä...
Taina kulki ensimmäisenä ja ylitti vauhdilla viimeiset metrit. Oli vain senteistä kiinni, ettei kumisaapas hörpännyt itsensä täyteen mustaa mutavelliä. Minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia mennä perässä. Katsoin oikealle, oja. Pahalta näytti. Taina alkoi kerätä risuja ojan kohdalle. Tuumasin hetken ja päätin yrittää vasemman kautta, mutaiselle ja vettä lilluvalle uralle. Se kannatti! Veden alla oli koneen tiivistämä maapohja, joka kesti astella. Ensimmäinen este ylitetty ja kuivin jaloin, nippa nappa!

Ensimmisen esteen alku. Täynnä peuran sorkan jälkiä

Esteen loppu. Tuosta Taina juoksi läpi!

Huokaisemme helpotuksesta. Mitähän on vielä edessä... Sumu pysyy sitkeästi ympärillä. Hakkuaukean takana koivussa pikkulintuparvi pölähtelee ilmaan, pyörii hetken ja palaa sitten taas ruokailemaan. Tuijottelemme pitkän hetken lintuja, kunnes määrittelemme ne urpiaisiksi. HIneoa, meiltä tämä vielä puuttuukin Suomi 100- haasteesta. Norjassahan noita kesällä näkyi, mutta niitähän ei haasteeseen kelpuuteta
Saavutamme jälleen Koirajoen varren, nyt toisella puolen kuin aamulla. Vesi on mustaakin mustempaa. Valitsemme Särkinen - nimistä järveä kohti vievän uran. Olin saanut tietää, että yksinäisen järven rannalla on vanha hylätty hirsimaja, se kiinnostaisi nähdä.
Vain vähää ennen Särkistä matka katkeaa. Tie sukeltaa puronotkelmaan, joka on täynnä vettä. Vesi on tosiaan normaalia korkeammalla. Tietä pitkin matka ei kahlaamatta onnistu. Heinää kasvava, soinen notkelma ei houkuttele. Kartassa puro näyttää tekevän oikealla, muutaman sadan metrin päässä kiivaasti kiemuroita. Ehkä sieltä löytyisi ylityspaikka, kun maakin näyttä kovalta siinä kohden, ainakin kartan mukaan?
Kuljemme puron vartta, ensivaikutelma ei ole rohkaiseva. Mutta meillä on tuuria. Joen mutkasta löytyy paikka, jossa keskellä uomaa on iso kivi. Taina sen testaa ensin ja toteaa, että paikka on kuin tehty joen ylitykseen. Keskittyneet harppaukset ja olemme taas kuivilla!

Ja sumu pysyy...

Peuran jätöksiä. Pienemmät kuin hirvellä.

Urpiaisparvi

Hop! Tästä yli ja kuivin jaloin!

Otamme purolta suorasuuntauksen Särkisen mökille. Mökki löytyykin helposti. Harmaa, sympaattinen hirsimökki, harmi vaan että aika suttuinen ja kaminakin on viskattu loppuunpoltettuna mökin taakse. Seinät ovat täynnä kaiverruksia, täällä on näköjään Pauli Nevalainen käynyt 70-luvulla ja Tapio Rautavaarakin reissullaan... taitaa olla kuitenkin huumorimiesten tekosia.
Nälkä on matkan jännityksessä herännyt, pidämme mökillä reilun mittaisen ruokatauon. Ripustan tarpit puuhun kuivumaan, mutta olematon tuulenvire ei paljon kuivumista avita.
Kylläisenä lähdemme taas matkaan. Vielä pitäisi kolme-neljä kilometria jaksaa, ennen kuin pääsisimme "valtatielle", merkitylle polulle... Ensimmäinen este tulee vain pari sataa metriä mökiltä. Syvän ja leveän ojan yli pääsemme, kun raahaan paikalle kaatuneen kuusenrungon, josta ponnistaa tukevalta alustalta. Katselen karttaa huolestuneena, sinisiä viivoja on vielä aika paljon jäljellä kartalla.
Maasto helpottuu kun pääsemme kankaalle. Suon reunasta löytyy selkeä peuranpolku, jota lähdemme seuraamaan. Tuntuu mukavalta kulkea sarvekkaiden jäljissä. kuljemme pitkät pätkät polkua, peurat ovat selvästi tienneet parhaan reitin. Hetken jo harkitsemme oikaista Turisevannevan poikki, mutta sitten järki voittaa. Kohtaamme uusia ojia, mutta niiden yli pääsemme helposti loikkaamaan. NImeän Turisevannevan ja Salmikankaan välissä kartassa näkyvän ojan Taksiojaksi. Sovin, että jos siitä ei päästä yli niin sitten kävelemme metsäuria pitkin autolle ja tilaamme taksin.
Saavutamme Taksiojan. Se on pieni, melkein umpeenkasvanut ojan pahanen. Selvittiin!

Särkisen kämppä

Suurmiesten nimikirjoituksia...

Lounastauolla, takit kuivumassa

Toistametriä syvä mutapohjainen oja

Peurojen kaivama kuoppa kankaalla

Kanttarelleja, nämä oli pakko napata mukaan

"Taksioja"

Otimme hyvillä mielin suunnan kohti polkua. Salmikangas oli täynnä kivenmurkulaa, mutta tässä vaiheessa se ei haitannut pätkääkään, askel oli kepeä. Polku löytyi helposti ja loppumatka Pitkälahden kämpälle olikin leikintekoa.
Saavuimme Pitkälahden kämpälle kello viiden maissa, tuntia ennen auringonlaskua. Meillä oli mennyt 12 kilometrin matkaan seitsemän ja puolituntia sisältäen reilun tunnin ruokatunnin. Onneksi olimme olleet ajoissa liikkeellä.
Pitkälahden kämppä ja sen järvelle laskeva pihapiiri teki vaikutuksen. Varmasti yksi puiston hienoimpia paikkoja. Yli satavuotiaasta metsänvartijankämpästä ei ollut mitään jäljellä, mutta talon vilja-aitasta oli tehty tunnelmallinen autiotupa. Rannasta löytyi  kaivo ja puhdasta juomavettä ja puuvajasta kuivia pölkkyjä. Kun kaiken lisäksi alkoi vaikuttaa siltä, että paikalla ei tulisi muita yöpyjiä, olo oli ruhtinaallinen. Siirryimme siis sisämajoitukseen ja laitoimme kaminaan tulet. Kaminan päällä paistoimme kanttarellit lisukkeeksi iltaruualle. Unta ei tarvinnut tänäänkään houkutella.

Salmikankaan kiviä

Kädet loppuivat, huppuun mahtui vielä

"valtatiellä"

Pitkälahden autiotupa, vanhan metsänvartijan tilan aitta

Rannan tulipaikka ja halkoliiteri

Savu vaakasuorassa

Lisuketta ruokaan!

#33/17 Salamajärven syksyä 14.-17.10 / 1. päivä

Kierros peuran mailla sateessa, sumussa ja auringon säteissä

Esipuhe

Salamajärveen oli tarkoitus tutustua jo huhtikuussa pääsiäisloman aikoihin. Silloin uutiset kevättulvista käänsivät ajatukset kuivemmille maille ja kävimme kiertämässä harjujen ja hiekkamaiden Evoa. Fiksu valinta, tuli mieleen tällä reissulla! Nyt kuitenkin lähdimme syyslomalla suomen selän karuille ja soisille saloille. Salamajärvihän ei ole kaukana Tampereelta, vain kolmen ja puolen tunnin ajomatkan päässä. Keski-Pohjanmaan ja Keski-Suomen rajamaiden puisto on kokoaan (62 km2)  isomman kokoinen sillä se on syrjäistä, asumatonta takamaata jase tuntumassa on muitakin suojelualueita kuten Salamaperän luonnonpuisto (12,7 km2). Lisäksi alueen polut ovat osa Peuran Polku -reitistöä, joka jatkuu pitkälle kansallipuiston ulkopuolelle. 58 km:n Hirvaan kierros tekee lenkin kaukana puiston pohjoispuolella. Me emme kuitenkaan ajatelleet kävellä sitä, vaan luovia luovasti reittejä ja omia polkuja yhdistellen.
Matkaan valmistauduimmekin tällä kertaa jopa tavallistakin perusteellisemmin, sillä luin kaksi kirjaa petrasta, metsäpeurasta. Varsinkin Erkki Pulliasen Petra, Karjalan peura on suositeltava opus. Siitä kävi selville mm. se, että peuran syyskiima tappeluineen saattaisi olla vielä päällä lokakuussakin ja se, että peurat elelevät kesät soilla ja vaeltavat samoja reittejä, peuranpolkuja pitkin talveksi paremmille jäkälämaille. Näillä tiedoila varustautuneina läksimme matkaan.

Lauantai 14.10.

Koska olimme edellisen yön Saarijärvellä Maire-tädin asunnossa, saavuimme Koirasalmen luontotuvalle jo kello kymmenen jälkeen. Kävin kuittaamassa Sysilammen vuokrakämpän  avaimen maanantai-iltaa varten ja niin olimme Huttukankaan parkkipaikalla rinkka selässä vartin yli yksitoista.

Sää oli harmaa mutta sateeton. Polku oli aluksi melkein valtatiemäisen tasainen, mutta pieneni Heikinjärven tuntumassa kapeaksi ja kiviseksi. Kävimme katsastamassa nopeasti Heikinjärven laavun ja valitsimme Koirajärven suuntaan lähtevän polun. Suota ja kangasta, pitkospuita, kivikkoa ja kangasta. Sellaista maisema oli ja sellaisena se pysyi seuraavat päivät.

Heikinjärven laavu

Lepotauko?

Pirunpelto

Soita ylittäessämme näimme ensimmäiset peuranpolutkin. Märkään heinikkoon merkkaantunut painanne ei ollut ihmisten tekoja. Muutenkin suot näyttivät erilaiselta kuin "kotisuot" Pirkanmaalla. Lakkaa en olisi noista lähtenyt etsimään, karpaloita ennemmin. Yleensäkin suot kasvoivat paljon enemmän pitkää heinää kuin kotopuolessa. Heinällä onkin ollut vanhoina aikoina käyttöä näillä muuten karuilla ja huonosti viljeltävillä seuduilla. Ruuhilammen nuotiopaikalla näimme reissun ensimmäiset ihmiset, kolme täti-ihmist koirineen oli makkaranpaistossa. Koirat pääsimme yllättämään tuulen alapuolelta, pelästyivät raukat.

Koirajärven pohjoispäässä yhytimme Pahkahonkakankaan (?) kotalaavun. Näppärän näköinen laitos n ja muutenkin persoonallinen rakennelma. Keskellä kotaa oli tulisija ja katossa samalla kohtaa reikä. Näin sateensuoja toimii tulistellessa huonolla säällä.Samantapaisia näkyi eri puolella puistoa, muualla en ole sellaisia nähnytkään. Olimme syöneet matkalla tukevasti seisovan pöydän aamiaisen Piispalan leirikeskuksessa, joten lounaan sijasta keitimme kodassa kahvit ja söimme voileipää.

Peuranpolku

Pahkahonkakangas

Kotalaavu

Tässä vaiheessa alkoi sadella, ihan kuten oli luvattukin. Siis sadevaatteet päälle ja matkaan, kohti Koirajoen vartta.  Pyydyskosken laavulle ei ollut pitkä matka. Pyydyskoskella meitä odotti jo tuttu kotalaavu ja muutenkin hieno leiripaikka joen mutkan törmällä. Kello oli kuitenkin sen verran vähän vielä, että emme malttaneet pysähtyä leiriksi. Jatkoimme matkaa Koirajoen vartta etäämmällä seuraillen. Matkalla metsäkin alkoi pikkuhiljaa komistua. Koirajoen metsät on suojeltu säästömetsiksi jo 1912, joten täällä on Salamajärven komeimmat puut. Totuuden nimessä täytyy todeta, että metsä on komea, mutta komeampiakin on, jopa Pirkanmaalla, jos puuston vaikuttavuutta ja kokoa pitää mittarina.

Taas suota

...ja rakkaa

Pyydyskosken kotalaavu lehtiverhoilussa

Koirajoen petäjä

 Etukäteen ajettelin, että olisimme yötä Talviahon nuotiopaikalla ja huiskaisisimme aamutuimaan Koirajoen yli. Kartassa tuo paikka näytti kapealta, lähes purolta. Tutkiskelimme mustana virtaavaa jokea Talviahon kohdalla. Kyllähän tuosta kahlaamalla jotenkin pääsisi yli mutta.... jotenkin alkuperäinen reittisuunnitelma kohti länttä poluttomien taipaleiden kautta ei tuntunutkaan enään niin helpolta. Jo matkalla olin kiinnittänyt huomiota, että vettä oli maastossa paljon. Ihan kevättulva ei ollut, mutta vedenpinnat sateiden jälkeen kuitenkin korkealla. Ja nuo sinisellä merkityt puuta kasvavat suot näyttivät erilaisilta kuin vaikkapa Siikanevalla, paljon vetisimmiltä ja märemmiltä.
Tulipaikkakaan ei näyttänyt järin houkuttelevalta vesisateessa ja koska pimeän tuloon oli aikaa vielä parisen tuntia, päätimme lyhentää huomista kävelymatkaa. Koirakosken kohdalle olisi reilut parisen kilometria, joten päätimme jatkaa sinne asti. Kenties Koirakoskesta pääsisi helpommin yli?

Koirakoski ei ollut sen rauhallisempi. Päätimme joka tapauksessa laittaa leirin pystyyn, aamu olisi iltaa viisaampi. Viritimme tarpit isojen kuusten alle ja keitimme iltaruoan hiljakseen pimenevässä illassa. Nukkumaan menimme aikaisin, mitäpä muuta pimeässä metsässä olisi tehnyt. Sade ropisi kankaaseen mutta riippumaton kehdossa oli pehmeä ja mukava pesä. 12 km polkuja pitkin, uni tuli helposti.

Koirakankaan hienoja palokoroja

Sammalta hiilessä

Koirakosken musta vesi

Leiri kuusien alla

1. päivä 12 km