#21/17 Norja, Lahko 18.-25.7. , päivät 5 ja 6

5. retkipäivä 20.7:  Kvitsteindalsgammen - Segelvatnet

Aamuyöstä alkoi tuulla navakasti, ensi kerta reissussa, mutta aamuksi tuuli tyyntyi ja päivä alkoi taas auringonpaisteessa. Hannu oli halunnut kokeilla taivasalla nukkumista. Tuuli oli kai vilvoittanut kasvoja mukavasti.Pakkasimme kamat ja sanoimme hyvästit kammille. Kammin maisema oli kyllä yksi hienoimpia, jossa olen yöpynyt. Oli ollut oikea ratkaisu viihtyä täällä kaksi yötä, sillä tämän paremmaksi ei maisemat tule! 
Suuntasimme siis nyt jo tutuksi käynyttä, valmiiksi tiedusteltua polkua kohti pohjoista. Matka etenikin hyvää vauhtia ja pääsimme pian eilispäivän reissun etäisempään kohtaan. Laakso jatkui suhteellisen helppokulkuisena senkin jälkeen. Ennen Gamhaugenia Taina astui melkein riekon pesään. Lintu luotti suojaväriinsä viimeiseen asti, ennenkuin pölähti nauraaräkättäen lentoon. Syykin viivyttelyyn selvisi: pesä oli täynnä munia. Kyllä oli riekollakin hautomiset myöhässä, kun heinäkuun loppupuolella vielä oli toimessaan.

Way up north! Pohjoiseen!

Segelvatnet häämöttää jo horisontissa ja tie on mukavan lumeton

Riekon munat, kooltaan Kinder-munien muovikotelon kokoisia, siis aika pieniä.

Saavuimme Segelvatnetille. Kohtasimme uuden ilmiön, sillä rannalla oleva mustikkaa ja varpua kasvava tasanko oli täynnä hyönteiselämää. Osa oli surviaisia ja muita määrittelemättömiä hyönteisiä, mutta osa ihan oikeita, joskin äänetömiä hyttysiä. Tuntui, että kyseessä oli ihan uusi sukupolvi, kesän ensimmäiset kesyt hyttyset, joille pistäminenkin oli vielä opettelua. Taina kaivoi herkempäbä hyttysmyrkyn esiin, mutta itse pärjäsin ilmankin. 
Järven hienoin leiripaikka löytyi heti jokisuusta. Ei ollut maisemissa valittamista täälläkään. Tuuli oli puhaltanut järven jäät toiseen reunaan, joten kalastusmaastoakin löytyi taas. Pystytimme Akilta lainassa olleen tarpin auringon paahdetta suojaamaan. Samalla otimme "mainoskuvia" tarpin  omistajalle. 

Segelvatnetin hyttystasanko

Mainoskuva Paulitarpin markkinointia varten.

Chillailua

Järvellä näkyi myös elämää: kaksi yksinsoudettavaa ruuhta veti uistinta. Kiersivät järvellä, mutta eivät tulleet meitä tervehtimään. Suoritimme oman osamme kalastelusta, mutta tyhjin tuloksin. Ruokailun jälkeen ajatelimme vielä lähteä pienelle iltakiipeilylle Tainan kanssa läheisen Gamhaugenin päälle. Paikan nimi viittasi vahvasti, että se oli joko kammin muotoinen tai sitten siellä on ollut kammi. Hannu kävi omalla kävelyllään ja kuittasi kammin löytyneeksi. Kävelimme Tainan kanssa osoitettuun paikkaan ja siellähän se olikin, turvekummun päällä  selkeästi näkyvissä vanhan kammin luuranko. Tämä oli epäilemättä Kvitsteindalsgammenin esikuva,  Peter Oedersen Fjelmannin vanhan tukikohta. Kooltaan se oli uutta kammia huomattavasti pienempi. Saamelaiset ovat pienikokoista väkeä, mutta silti pikkuruinen kammi herätti ihmetystä. Puuosat olivat hämmästyttävän hyvin säilyneet ollakseen ainakin 70-80 vuotta vanhoja rakenteita.

Peter Oedersen Fjelmannin vanha kammi turvekummun päällä.

Nousimme rivakkaa vauhtia Gamhaugenin päälle. Vuorennyppylä nousi 140 metriä Segelvatnetin yläpuolelle, tarpeeksi hienoihin näköaloihin järven suuntaan. Ylhäältä katsoen Segelvatnetkaan ei näyttänyt niin sulalta kuin järven tason pinnasta. Puolet järvestä oli vielä jäälauttojen peitossa. Itäänpäin katsoessa näkyi pieni kaistale Reinkalalvfonnaa, Simlebrenin jäätikön laaksoa. Länteen, Segelvatnetin takana näkyi uusia huippuja Svartisenin jäätiköltä.

Segelvatnet, takan Fiskvatnet, välissä norjalaisten kesämökki kannaksella.

Palasimme leiriin ja pystytimme teltan. Ei ollut kiire eteenpäin, jäimme nautiskelemaan Segelvanetin maisemista.

Hannu keitti teevedet kelottuneilla pajurisuilla.

6. retkipäivä 21.7:  Segelvatnet - Lagovatnet - Saravatnet

Aamu aukesi edellispäivien tapaan aurinkoisena. Päivän ensimmäisenä kohteena olisi Lagovatnet Segelvatnetista pohjoiseen. Nousimme järviä erottavan Seglfjelletin rinteeseen aikomuksena kiertää rinnettä pitkin toiselle puolen vuorta. Keskivaiheella rinnettä harmaakivinen, paljas kallio laski jyrkästi järveen. Lahkon kallio on erinomaista kävelyalusta pidon kannalta: on kuin kävelisi turvamatolla, niin santapaperimaisen karkea kiven pinta on. Huokoista kiveä peittää auringossa kimeltävät kvartsikiteet, jotka lisäävät pidon huippuunsa. Erinomaisesta pidosta huolimatta pinnallakin on rajoitteensa. Kun kyseinen kallio toimi samalla myös valumavesien alustana, oli kivi monin paikoin tumman, levämäisen sammalkasvuston peitossa. Noissa kohdin pito saattaa sitten hävitäkin aivan yllättäen. Kallio laski 45 asteen kulmassa järveen. Tässäkään kohtaa emme ottaneet turhia riskejä vaan kiersimme kallioalueen sen yläpuolelta nousten jo korkealle tunturin kupeeseen.

Märkä kallio, tuosta ei tee mieli yli lähteä.

Muistutus, että miehenmentäviä koloja voi ola ylläättävissä paikoissa

Paljaita kohtia pitkin tulimme Lagovatnetille, joka oli suurimmaksi osaksi sulana. Lagovatnetin rannat olivat erinomaiset kalastusta ajatellen. Varsinkin eteläpuolella, jossa kallio laski suoraan järveen ja järvi syveni nopeasti kolmesta yli kymmeneen metriin. Syvänteeseen oli hyvä heitellä samalla unelmoiden jättirauduista. Siinä kalastaessamme saimme myös seuraa. Neljä norjalaista, kaksi miestä, kaksi naista laskeutui järven rantaan kevyin kantamuksin, vapa kädessä. Hannu vaihtoi muutaman sanankin, itse olin siinä vaiheessa kauempana. Pienen hetken päästä norjalaiset vaihtoivat maisemaa, me jatkoimme vielä sinnikkäästi kalastusta "unelmajärvessä", turhaan.

Kalamies ei pienestä lannistu, olisihan lähellä vielä pelikenttää. Yksi repaleisen Sundvatnetin lahdista olisi vain pienen kävelymatkan päässä, siis sinne.
Sundvatnetilla kalastelimme ja laitoimme ruokaa. Minulta jäi lottouistin kiveen, joten käytin tilaisuuden virkistäytymiseen kahlaamalla. Samalla tuli pestyä kainalotkin.

Turvalattia

Jääkaapin teossa, voit ja juustot kaipasivat jo viilennystä

Pesulla virvein kanssa.

Ei antanut Sundvatnetkaan meille antimiaan. Jätimme järven ja aloimme nousta taas tunturiin. Menimme hieman etukäteen Tainan kanssa ylös ja katsoimme kun Hannu nousi perästä. Näimme Hannun selän takana Sundvatnetiin laskevan puron lompolossa tuikkeita. Sovimme Tainan kanssa, että jos kolme kertaa tuikkii, niin sitten kerromme Hannulle...

Ja tuikkihan se kolme kertaa. Palasimme alas ja pääsimme heittämään uistimemme suoraan tuikkeen renkaisiin. Tuloksetta. Jatkoimme eteenpäin kohti Segelvatnetin ja Fiskevatnetin välistä kannasta, josta arvelimme pääsevämme etelän suuntaan. Vielä kun aivan lähellä kapeinta kohtaa ja järviä yhdistävää jokea oli merkitty karttaan mökki, arvelimme että kohdassa pitää olla ylityspaikka. Matkalla näkyi kummeleita, taisi olla vanha Fiskvasskardet täälläkin, ainakin sopisi suunnaltaan.  Aivan suoraviivaista ei eteneminen taaskaan ollut. Hieman ennen jokea matkan katkaisi jälleen kartassa "näkymätön" poikkiharjanne lumineen ja jyrkkine kallioseinineen. Alajuoksulta vastassa oli korkea kallio, joten väistämiseksihän se taas meni. Teimme 90 asteen käännöksen ja kiersimme esteen ylärinteen puolella.
Joella meitä odotti yllätys: vene! Hannu tarjoutui ritarillisesti kahlaamaan ylitse virran heitettyään ensin meidät Tainan kanssa veneellä yli joen. Ylitys ei ollut syvän syvä, mutta pitkä se oli. Taisi vähän varpaisiin tulla vilu.

Sundvatnetin lahti, jonka rannoilla teimme lounasta

Venekuljetus...

Ja housut pois....

Astelimme kannaksella olevan punaisen mökin suuntaan. Pihassa liehui norjalaiseen tapaan isännänviiri, joten tiesimme, että paikalla ollaan. Ohitimme mökin kohteliaan matkan päästä. Terassille ilmestyi mies iltatupakalle ja vaihdoimme muutaman sanan. "Ut på tur?" kuului retorinen standarditoteamus. Hannu aloitti keskustelun kekseliäästi kehumalla mökkiä. Olivat miehissä matkalla, terasille tuli kolme polvea, mies, poika ja isoisä. Nämä mökkiläiset olimme nähneet toissapäivänä järvellä ruuhilla uistelemassa. Saalis oli tähän saakka yksi kala, joten ei tuntunut olevan kala syönnillä muillakaan.
Mökiltä jatkui hyvässä kunnossa oleva polku, itse asiassa paras polku johon törmäsimme koko retkellä. PIkataipaleen jälkeen olimme tutuilla mestoilla Saravatnetilla, ympyrä sulkeutui. Vastapäisellä rannalla melko kaukana näkyi kaksi telttaa. Selvästi nyt säiden parannuttua alueella alkoi olla porukkaa. Leiriydyimme ja söimme iltapalan. Vielä senkin jälkeen väsyneet kalamiehet tekivät iltakalareissun äsken ohikulkemamme Fiskvassvatnetin rantaan. Rannassa ei ollutkaan mitään vikaa, päinvastoin. Heittelimme jonkin aikaa "taimenkalliolta", tuloksetta. Palasimme leiriin paljon yhden maissa yöllä. Pitkä päivä, unea ei tarvinnut paljon houkutella.

Tylli

Fiskvatnet keskiyöllä

TÄSTÄ napsauttamalla viimeiseen osaan

#21/17 Norja, Lahko 18.-25.7. , päivät 3 ja 4

3. retkipäivä 19.7: Saravatnet - Kvitsteindalsgammen

Uusi aamu ja millainen! Poissa oli eilisen sumu ja sade, yön aikana säässä oli käynyt täyskäännös. Söimme aamiasen iloisissa tunnelmissa, nauttien täysin siemauksin uudesta tilanteesta. Eilinen pohdinta lumikurukin ylittämisestäkin tuntui valoisammalta sään tavoin. 
Aamiaisen aikana huomasimme, että olimme saaneet seuraa, järven rantaan oli tullut niemekkeen taakse, häveliään etäisyyden päähän toinenkin teltta. Kun vielä vastapäisillä Fiskvassryggenin jyrkillä rinteilläkin kulki kaksi vaeltajaa paljait maakannaksia pitkin, olo olikin yhtäkkiä kuin Tammelan torilla - täällähän on muitakin! Hoidimme silti aamukalastukset kaikessa rauhassa (taas tyhjin käsin) ennenkuin pakkasimme ja lähdimme matkaan.

Pyjama-aamiainen

Saravatnet

Matka oli siis etelään, mutta mme uskaltaneet ylittää tuntematonta lumikurua, joten oli keksittävä vaihtoehtoinen reitti. Ylitimme Svalvasselvan alajuoksun matalasta kohdasta helposti kahlaamalla ja läksimme nousemaan etukäteen tähystettyä reittiä Fiskevassryggenin pälvi pitkin. Alun jyrkän kapuamisen jälkeen loivasti pääsimme nousemaan sujuvasti rinteen poikkisuuntaisia sulia harjanteita pitkin. Välillä eteen tuli lumikohtia, jotka ylitimme varovasti.

Tässä kohden saimme terveellisen muistutuksen lumien luonteesta.  Pyrimme ylittämään lumia maastonmuotoja lukien, loivasti kaartuvissa vedenjakajakohdissa tai jänkien kohdalla. Tästä aiheutui luonnollisesti välillä aikamoisia kiertoja sopivia ylityspaikkoja etsiskellessä. Kerran houkutus oikaisuun kävi liian suureksi, sillä lumikohta kahden lumesta törröttävän kiven välissä oli vain muutama metri. Edessä kulkeva Hannu otti pitkän askeleen - ja samalla putosi suoraan kainaloitaan myöten hankeen. Kaikki kävi kovin nopeasti. Olin hieman etäämmällä eri kohdassa, heitin rinkan selästäni ja juoksin lähemmäs valmiina apuun. Hannu sai kammettua itsensä takaisin hanken pinnalle, yhtenä kappaleena. Lumen alla, kahden kiven välissä oli onkalo, jonka kohdalle Hannu oli pudonnut. Toinen jalka oli pudotessa osunut kiven päälle, muuten koko mies olisi humahtanut kaulaa myöten lumeen.
Hengenvaaraa ei tilanteessa ollut, olisimme saaneet tarvittaessa kaivettua lumeen reitin takaisin kovalle maalle. Jalka olisi toki voinut vahingoittua ja sitä kautta matka olisi saanut varhaisen ja ikävän lopun. Hangen läpi tippuminen pelästytti. Tuli mieleen, että köysi olisi ollut tarpeellinen varuste näillä keleillä. Jatkoimme matkaa eteenpäin viisastuneena ja entistäkin tarkempana.

Viattoman näköinen hanki ja kolo, johon Hannu putosi kainaloitaan myöten

Kiersimme pitkin Fiskvassryggenin rinteitä pitkin kohti kammia. Maisema muuttui entistäkin lumisemmaksi. Saimme ensimmäiset näkymät Svartisenin jäätikölle. Alhaalla näkyi Stroglomvatnetin kaksi lahtea, joista kammia lähempn oleva oli osin auki, osin jäässä. Ennen kammia meille tuli vielä toinen kohta, jossa merkitty polku sukelsi tuntemattoman kurun yli täydessä lumipuvussa. Oli mahdotonta sanoa, missä kohden kova maa sijaitsi lumen alla, joten etsimme suosiolla sulan ylityskohdan puron varresta. 

Riekko

Storglomvatnetin lahti, osin auki, osin jäässä. Takana pilkistää Svartisen.

Polun paikka. Tästä ei tehnyt mieli alkaa puroa ylittämään!

Saavuimme kammille. Ensivaikutelma oli norjalaisen huippusiistin majastandardin mukaan saastainen. Joltain oli jäänyt kattilaan ruoan loput, lattia oli likaisen näköinen ja kattokin ilmiselvästi vuoti, sillä makuupatjat oli peitetty muovilla. Siivosimme hieman paikkoja ja tiskailimme astioita ja kammi alkoi tuntua jo ihan ok paikalta. Sisällä ei tehnyt mieli yöpyä, mutta hyvä kokkauspaikka se tulisi olemaan. Lisäksi kamina ja puut antoivat lupauksen siitä, että kaksi päivää litimärkinä olleet, vuotavat kenkäni saataisiin kenties yön aikana kuivaksi. (Toki tiesin jo etukäteen aikaisemmilta reissuilta, että kengät eivät vettä pidä, joten kyseessä oli vain pieni epämukavuustekijä. Illaksi minulla oli varattuna kuivat sukat ja leirikengiksi crocksit). Luimme kämppäkirjaa. Kukaan ei ollut vielä yöpynyt kammilla hiihtokelien jälkeen. Olimme kesän ensimmäiset vieraat!

Kvitsteindalsgamme

Kammista löytyi tietoja paikan päältä. Se oli tehty vuonna 2001 perinteiseen tapaan esikuvanaan Ole Peter Oedersen Fjelmannin ja hänen serkkunsa Peder Nilsenin vanha kammi Segelvatnetin itäpäässä. Serkukset olivat alueen viimeiset paimentolaiselämää viettäneet saamelaiset, joiden elämäntapa loppui 1939 Pederin hukuttua Langvatnetiin. Kammin rakenne oli mielenkiintoinen. Siinä oli kaksi samansuuntaista kaarta, jotka oli tehty liittämällä yhteen luonnonkäyrät koivurungot. Näiden varaan oli kerätty kartoimainen rinki koivurunkoja ja näiden päälle puolestaan tuohikerros ja turvetta. Myönnytyksenä nykyajalle kammissa oli lasiikkuna ja kartion pään katkaiseva pleksistä tehty yläikkuna, joka valaisi kammin tehokkaasti. Samoin tuohen ja turpeen välissä oli muovinen patolevy lisäämässä rakenteen pitkäikäisyyttä.

Kello ei ollut vielä paljon, mutta toisaalta eteenpäin jatkaminenkaan ei houkutellut. Olimme tavallaan saarroksissa. Vaihtoehtoina oli palata omia jälkiä tai jatkaa itään Gråtedalin suuntaan. Molemmat merkityt polut länteen tuntuivat kuitenkin epävarmoilta käyttää. Jäätikön vierestä kiertävä "alareitti", 16 km pitkä polku nousi 800 metrin korkeuteen ja Glomdalenin laakson pohjalla kulkevien vesien kalastuskelpoisuudesta ei ollut takeita. Suoraan itään lähtevä "yläreitti", 10 km pitkä polku Skavldalenin kautta nousi  puolestaan yli 900 metriin, joten se tulisi olemaan täynnä lunta. Oli myös olemassa kolmas reitti, vanha karttoihin merkitsemätön polku Vegdalenin kautta. Sen puolivälissä oli Vegdalsvatenin kaksoisjärvet, joissa olimme etukätee ajatelleet kalastaa. Nyt 700 metrin korkeudessa olevat järvet tuntuivat enemmän pilkkireissun kohteilta. Järvien jälkeen polku menisi Vegdalenin jyrkässä laaksossa ja olisi todennäköisesti kulkukelvoton.

Otimme siis taas aikalisän, leiriydyimme ja teimme ruuat ja läksimme iltapäiväkalaan joen alajuoksulle. Kartan mukaan Lille Storglomvatnetn pohjukkaan olisi vain puolisen kilometriä, mutta todellisuudessa matka oli paljon pidempi. Storglomvatnetin vedenpinnan korkeuden vaihtelu oli kartan mukaan 125 korkeusmetriä ja nykyinen vedenpinta tarkoitti, että ranta oli karannut kauas kammista. 
Joki oli häikäisevän kaunis. Auringon kimalteessa se välkehti turkoosina ja kirkasvetisenä. Vaelsimme pikku hiljaa jokivartta ihaillen järven pohjukkaan. Paikka tuntui ihanteelliselta kalastukseen, mutta tulos noudatti aiempaa kaavaa: ei tärppiäkään. Sillä hetkellä huono kalantulokaan ei tuntunut häiritsevän, olimmehan osa huikaisevaa maisemaa: oikealla ja vasemmalla kohosivat tuhatmetriset tunturit ja kaukana ison Storglomvatnetin takaa näkyivät unenomaisesti Svartisenin yhtäaikaa pehmeät ja pelottavan valkoiset dyynit.

Kammilla

Lomakuva Kreikan saaristosta? Lumi ei oikein täsmää...

Storglomsdalenin "pikkulahti", sen takana 800 metriin nouseva niemimaa ja kaukana järven takana Svartisen.

Palattuamme kammille teimme iltapalan. Huominen mietitytti. Päätimme tehdä kaksistaan Hannun kanssa vielä iltakävelynä pienen tähystysmatkan. Miltä vaikuttaisi reitti suoraan pohjoiseen Kvitsteindalia ja Elineelvan laaksoa pitkin? Kartan mukaan sieltä pitöisi päästä Segelvatnetille, jos lumitilanne sen vaan sallisi.
Nousimme Fiskevassryggenin rinteille suoraan pohjoiseen. Matka meni monen reviirin kautta: ensin piipitti tylli, sitten pörhistelivät kapustarinnat hädissään ja kaiken kukkuraksi ylhäällä oli vielä kesäkurpitsan, korjaan keräkurmitsan reviiri. Sain näpsättyä pari kohtuullista kuvaakin, sen verran lähelle pesäänsä suojelevat kahlaajat meidät päästivät.

Kesäkurmitsa suojavärissään

Kapustarinta ja Svartisen

Noustuamme Fiskevassryggenille yli 700 metrin korkeuteen tähystämään meitä odotti ikävä yllätys: lakien väliin jäi todella syvä ja pitkä kuru täynnä kinostunutta lunta. Tuosta ei tehnyt mieli yli. Samoin Kvitsteindalenin pohjan jänkä näytti jäiseltä ja lumiselta. Reitti pohjoiseen Segelvatnetille ei näyttänyt kulkukelpoiselta. Palasimme takaisin kammille pohtien samalla tulevien päivien reittiä. Jätimme päätöksen jatkosta aamuun.

4. retkipäivä 20.7: Kvitsteindalsgammenin päiväretki

Tutkailimme aamulla karttaa edellisen päivän opetukset mielessämme. Reitti takaisinpäin lännen kautta Namlausvatnetin kautta onnistuisi varmaankin. Toisaalta saapuisimme omille jäljillemme liiankin aikaisin. Siirtyminen itään Gråtadaleniin tuntui liian riskialttiilta.
Olimme kuitenkin huikaisevan kauniissa maisemissa ja sää oli mitä parhain, meillä ei pitäisi siis olla mitään kiirettä. Päätimme tehdä päiväretken kevyillä kantamuksilla lounas mukana kammilta käsin. Menisimme  "alareittiä" Glomdalenia niin pitkälle kuin pääsisimme ja jaksaisimme ja kääntyisimme sitten takaisin. Ei siis paineita Glomdalenin laakson läpi kulkemisesta. Ylhäältä laaksosta pitäisi avautua uudet, hienot näkymät Svartisenin jäätikön suuntaan.

Suunnitelma oli hyvä, mutta se tyssäsi heti alkuunsa. Vain muutama sata metriä kammilta Glomdalenin polku ylitti Skavidalselvan paikasta, josta ei ollut yli menemistä. Todennäköisesti jossain kinosten alla oli hyvä ylityspaikka joesta, mutta nyt se näytti todella riskialtiilta paikalta. Vaikka olisimme kulkeneet täsmälleen polun merkkien kohdalta yli joen, kinosten alla voisi olla monimetriset pudotukset jokeen ihan polun vieressä. Lumettomana aikan helppo ylitys oli nyt täysi arvoitus.

Vesiputous heti kammin takana. Edessä kuruun kinostunutta lunta

Mitä kaikke alumen alla onkaan?

Oli tehtävä uusi suunitelma. Siispä toiseen laaksoon,  Kvitsteindalen olisi ainakin alkupäästään kulkukelpoinen ja kenties nousua Vegdalsvatneitillekin voisi yrittää. Kuljimme kevyillä repuilla maisemista nauttien, vapa toisessa kädessä. Nousemalla hieman ylemmäs saattoi reittiä suunitella eteenpäin ja pääsimmekin ilman lumenylityksiä helposti Kvitsteindalenin ja Vegdalenin risteyskohtaan. Hannu innokkaimpana kalamiehenä kolusi kaikki joen lompolot, me Tainan kanssa kuljimme vähän ylempänä. Läpimärät kengätkin olivat kuivuneet yön aikana kammin lämmössä.

Kvitsteindalen avautui pikkuhiljaa, aina nurkan takaa näkyi palan matkaa eteenpäin kuin tunturin huipulle kiivetessä. Söimme lounaan matkalla. Aurinko porotti estotta, nyt ei ollut enää aavistustakaan alkupäivien sateesta, päinvastoin taivas oli syvän sininen ja ilman pilviä. Kuljimme Kvitsteindalenin vedenjakajan yli, nyt vedet alkoivat virrata Storglomvatnetin sijasta Segelvatnetiin päin. Lopulta pääsimme niin pitkälle, että eilisiltainen ajatus oli kypsä kumottavaksi: kyllä tätä kautta pääsee kuin pääseekin Segelvatnetille. Tuntui helpottavalta, nyt meidän ei siis tarvinnutkaan palata omia jälkiämme vaan edessä avautuivat ihan uudet mahdollisuudet.

Kvitsteindalin näkymiä. Oikealla olevia rinteitä pitkin pääsi kiertämään lumikohdat.

Näkymä kammin suuntaan

Kvitsteindal

Näkymä kammin suuntaan, takaisinpäin.

Vaikka tässä vaiheessa olimme kierrelleet ja kaarrelleet pitkin laakson rinteitä aika tovin sopivia reittejä etsien, uuden reittisuunnan selkeytyminen antoi meille uutta virtaa. Ei vielä takaisin kammille. Päätimme nousta samantien myös Vegdalenin laakson ja käydä katsomassa 700 metrin korkeudessa olevia järviä. Käännyimme siis takaisintulomatkalla vasempaan ja aloimme kivuta uutta laaksoa. Tämä oli vanha reitti Grätadaleniin, jo nimi Vegdalen, Tielaaksokin sen kertoi. Vanhan reitin merkitsevät kivikummelit olivat hyvin näkyvissä, vaikka polku-uraa ei juurikaan näkynyt. Vanhaa polkua ei ollut merkitty karttoihin, Hannu oli lukenut siitä Sturla Nilssen-Waagenin blogista ( http://dobbelnilssen.blogspot.fi ) ja saanut vielä vahvistuksenkin asiasta suoraan blogin kirjoittajalta sähköpostitse. 
Laakso oli hyväkulkuinen ja laakea muodoltaan ja kun olimme aikamme kivunneet, pääsimme vihdoin laakson korkeimmalle kohdalla (773 m), kolmen kunnan (Gildeskål, Beiarn, Meløy)‎ rajapyykille. Etäällä näkyi Vagdalsvatnan kaksoisjärvet, umpijäässä. Näkyi myös miten polkureitti kääntyi Vegdalenin jyrkkään ja epäilemättä hyvin lumiseen laaksoon.

Kolmen kunnan rajapyykillä (773), jäinen Vegdalvass vuorten sylissä

Näkymä taaksepäin. Svartisenin huiput näkyvät selvästi.

Olimme nähneet tarpeeksemme ja lähdimme laskeutumaan kammille. Maisemat Svartisenille olivat komean arktiset. Meillä sen sijaan oli polvihousukelit. Kevyt reppu selässä matka taittui kepeästi. Oli vaihteeksi hauska taivaltaa maisemassa kevyellä kantamuksella. Päiväretki oli onnistunut yli odotustusten, näimme niin Vegdalenin kuin Kvitsteindaleninkin ja retken suunta huomiselle oli alkanut hahmottua.

Kvitsteindalenin kumma kuutionmuotoinen valkoinen kivi (Kvitstein=valkoinen kivi)

Ryhmäpotretti vesiputouksella ilta-auringossa.

Omassa kotirannassa päiväretken jälkeen

TÄSTÄ eteenpäin tarinassa...