#16/17 Montenegro 2017: 7. retkipäivä ja paluumatka
7. retkipäivä 16.6 : Raftingia Taran kanjonissa
Olimme sopineet Vlatkon kanssa lähdön puoli kahdeksaksi; siirtymä autolla Bosnian rajalle, Tarjoen yläjuoksulle kestäisi yli pari tuntia. Kun olimme syöneet aamiaisen, tuttu hahmo tervehtikin meitä iloisesti hotellin aulassa; Vlatko oli henkilökohtaisesti lähtenyt kuskaamaan meitä Camp Grabiin ja heittäisi meidät myös huomenna lentokentälle.
Ajomatka kesti kaikkiaan kaksi ja puoli tuntia, sillä vaikka etäisyys ei ollut pitkä, niin tie sitäkin pienempi. Onneksi liikenne oli myös hiljaista, sillä ohitukset tehtiin aina kylki kylkeä vasten. Maisemat vaihtelivat jylhistä kallioista viljavaan ylänköön.
Kun saavuimme viimein Camp Grabiin, meille jäi vain pieni hetki aikaa, ennen kuin meidät ohjattiin eteenpäin varustevajalle. Sovitimme kypärän, märkäpuvun ja pelastusliivit jonka jälkeen meidät lastattiin pikkubussiin paikallisen porukan kanssa; noin 12-vuotiaat tytöt ja kolme aikuista miestä. Yhteensä kipparin kanssa meitä oli siis 8 henkeä. Kumivene katolla meitä ajettiin raftingin eli koskenlaskun alkupaikalle. Kaikkiaan laskettavan jokiosuuden oli tarkoitus olla noin 15 kilometriä pitkä ja aikaa oli varattu kaksi ja puoli tuntia pysähdyksineen.
 |
| tarajoen yläjuoksun kartta, Grabin leiri ylhäällä |
 |
| Jännittävästi kumpuilevaa ylänköä automatkan varrelta. |
 |
| Camp Grab |
 |
| Kalustoa |
 |
| Kalustevaja, telineissä märkäpukuja ja pelastusliivejä |
 |
| Löytyykö tarpeeksi iso kypärä.... |
Ajoimme veneiden laskupaikalle. Kippari kertasi lyhyesti turvaohjeet: jos veneestä putoaisi, niin jalat vain eteenpäin ja alas koskea kellutellen ilman paniikkia. Porukka lauttaan ja menoksi. Minulla ei ollut mitään erityisiä odotuksia koskenlaskua kohtaan. Sen tiesin, että suosittua se on, sillä rafting-palvelua tarjoavia yrityksiä olimme nähneet tienvarrella matkalla Durmitoriin. Vlatko oli vakuuttanut, että tämä kyseinen Grab on poikkeuksellisen hyvä alallaan ja leiri (joka siis toimi myös majoituspaikkana) oli kaikin puolin huippulaatua. Tällainen, lähes trooppisen lomaparatiisin ensivaikutelma meillekin oli tullut paikasta.
Mutta nyt oli siis aika laskea koskea ja koskenlasku oli mahtavan hauskaa! Itse asiassa paljon, paljon hauskempaa kuin olin odottanut. Varsin pian kävi selväks, että melat meille oli annettu lähinnä silmänlumeeksi: Tara-joen virta vei meitä eteenpäin ja kippari ohjaili lauttaa mielensä mukaan. Salakavalasti tämä ohjasi meidät pahimmista kuopista, käänteli venettä tahallaan koskessa pyöriväksi flipperiksi ja ohjasi lautan vesiputouksen alle vetisin seurauksin. Kaiken kieputtelun ohessa kippari vielä valokuvasi meitä vedenkestävällä kännykällän.Pian myös opimme, että lautta oli vakaa ja pahimmissakin kohdissa sitä olisi melkein mahdotonta saada kaatumaan. Ainoa mikä olisi oikeasto voinut tapahtua olisi tuo edellä mainittu putoaminen kyytistä. Kukaan ei kuitenkaan siinä onnistunut.
Matkalla pidimme pieniä taukoja kauniissa suvannoissa ja kävimme kävellen katsomassa vesiputousta. Siellä muuten filmattiin juuri olutmainosta... Kahden ja puolen tunnin kieputtelun jälkeen hauskuus oli ohi. Lautta nostettiin taas auton kyytiin ja matka jatkui leiriin.
 |
| Lähtötunnelmia |
 |
| Roiskis! |
 |
| Suihkussa |
 |
| Modesty Blaise vaiko Bond-tyttö? |
Leirissä meillä oli kosolti aikaa. Söimme kiireettömän lounaan rantaravintolassa, josta oli hyvä näkymä Tara-joelle. Muutama myöhäinen lauttakin vielä meini ohitse. Lounaan jälkeen ohjelmassa oli lähinnä päivällisen odottelua. Vesirajasta löytyi riippumatto ja nokosetkin tuli siinä otettua.
 |
| Täpälsoukkosiipi |
 |
| Majoitusmökkejä |
 |
| Rantaravintola |
Illallisen aikana alkoi sataa ja salamoida. Saimme syöty katoksen suojissa, mutta pian sen jälkeen leiristä meni sähköt. Agrikaatin voimalla ravintola pysyi auki, mutta muuten leiri pimeni. Yksi isoista katoksista toimi iltanuotiopaikkana. Vieraana ollut irlantilainen nainen toimi nuotiopiirin laulattaja. Liityimme seuraan ja jossain kohtaa soitin kitaraa ja Taina luikautti suomalaisia kansanlauluja. Yhteistäkin laulettavaa löytyi monikansallisella porukalla. Mukaan liittyi parinkymmenen nuoren serbiailaisen miehen ryhmä, josta tuli myös ääntä muutaman oluen jälkeen. Varsinkin Vlatkon esittämiin vanhoihin Jugo-iskelmiin yhtyi melkoinen mullikuoro. Oli aika jännä tunnelma Balkanilla iltanuotiolla pimeässä leirissä!
Ilta venähti myöhään. Lopulta vetosimme huomiseen kotimatkaan ja vetäydyimme toiseen leiriin yöpuulle.
 |
| Taina ja Vlatko ja ukulele |
Paluumatka 17.6 : Bosnian kautta Dubrovnikiin
Vielä oli jäljellä matka Dubrovnikiin lentoasemalle. Pakollisen matkan teki mielenkiintoiseksi se, että reitti kulki Montenegrosta Bosnian kautta Kroatiaan. Teimme siis kaksi rajanylitystä, joten matkaan piti varata hieman ylimääräistä aikaa, sikäli jos rajavartijat olisivat käsirahan toivossa viivästyttäneet matkaamme. Matkalla oli aikaa myös lounastaa rauhassa Trebinjen pikkukaupungissa. Päivä oli kuuma, mutta puiden varjossa terassilla oli sopivan viileää syödä jo tutuksi käynyttä voitaikinaan leivottua piirakkaa, purekia. Samalla tarkkailimme viereistä kauppatoria, jossa niin luonnonyrtit, kotijuusto kuin käsintehdyt tarve-esineetkin tekivät kauppansa. Taina osti villasukat vitosella ja Vlatko vaimolleen lahjaksi vanhan vaahterapuisen juustokaukalon. Kaiken kukkuraksi kävimme vielä kävelemässä läheisellä ottomaanien aikaisella kivisillalla, jossa kuittasimme ensimmäisen bosnialaisen geokätkömme löydetyksi.
 |
| Viimeinen aamu ja Tara-joen kanjoni |
 |
| Markkinat Trebinjessä |
 |
| Taina villasukkaostoksilla |
 |
| Oikella vanha puupalju, jonka Vlatko osti vaimolleen |
 |
| Ottomaanien silta ja geokätkö |
 |
| Liejukana |
 |
| Vlatko ja minä poseeraamme. |
Loppuviimeksi pääsimme hyvissä ajoin Dubrovnikiin, eikä lentomatkassakaan tullut kommelluksia. Matka oli paketissa, Montenegro kartoitettu, tehtävä loppuun suoritettu!
PS. kerroinko muuten jo, että Albanian puolella olisi kuulemma erittäin mielenkiintoinen reitti, jossa matkatavarat kuljetetaan kylästä toiseen hevosella....
