Blogiarkisto

maanantai 3. heinäkuuta 2017


#16/17 Montenegro 2017: 6. retkipäivä


6. retkipäivä 15.6: Zabljak - Ivan Do - Jablan lake - Crno jezero - Zabljak

16,5km, ylös 650 m, alas 650m, kävelyaika netto noin 6h 

Muutama sana Zabljakista: paikka oli kuin montenegrolainen versio Saariselästä. Eli kaupunki joka elää täysin turismista ja jonka sekalainen rakennuskanta valomainoksineen ei ole erityisen silmiä hivelevää. Pitkä historia matkailukeskuksena näkyy Jugoslavian aikaisina hotelleina, toiset kunnostettuina, toiset hylättyinä. Kaupunki sijaitsee ylängöllä 1450 metrin korkeudessa ja on näin ollen yksi korkeimmalla sijaitsevia kaupunkeja Balkanilla. Itse kaupungin sijainnissa ei ole mitään eritysen viehättävää lukuunotamatta ylängöltä nousevia Durmitorin vuoria. Kaupunki on tasainen kuin pannukakku ja vailla jokea, kaunista puistoa tai muuta silmän iloa, oikeastaan vain kasa sekalaisia matkailurakennuksia.

Majoituspaikkamme oli Jugoslavian aikainen hotelli ja jonkinlainen aikamatka se oli edelleen.Täällä oli helppo kuvitella sosialismin sankareiden lepäävän rankan työvuoden jälkeen. Paikka oli kyllä siisti ja hiljainen, muttei erityisen nykyaikainen.

Söimme seisovan pöydän aamiaisen aamiassalissa eläkeläisten joukossa ja siirryimme sitten taas tien päälle. Ensin oli käveltävä pois kaupungista asfalttitietä pitkin ja vasta päästyämme itse puiston alueelle (ja maksettuamme kolmen euron pääsymaksun vartijan kopissa) alkoi maisema muuttua odotuksia vastaavaksi.


Tyypillistä katunäkymää

Postikonttori ?

Olimme siirtyneet taas aivan uudenlaiseen biotyyppiin. Poissa olivat Komovin ja Bjelacin lehtipuumetsät, Durmitoria hallitsivat havupuut jotka tummensivat muuten harmaiden ja kivisten vuorenhuippujen rinteitä. Kukkaniittyjä oli täälläkin. Alkumatkasta kun olimme vielä noin 1500 metrin korkeudessa kasvisto oli hämmentävästi kuin suoraan Suomen mökkitieltä: kuusikon lomassa kasvoivat tutut heinät ja kukat, päivänkakkaroineen ja leinikeineen. Ennen kuin lähdimme kiipeämään kunnon rinnettä, tie vei läpi Ivan Do-kylän kumpuilevan maalaismaiseman. Jälleen kerran kukkaloisto ja perhosten runsaus meidät hämmästelemään ääneen.



Maataloja


Maatalousmaisemaa kuin Suomen 50-luvulta?



Tankkaus lähteestä

Havumetsän siimekseen
Polku nousi jyrkäsi ja pian saavutimme ison joukon ranskalaisia eläkeläisiä. Ehkäpä reitti olisi siis vaikeusasteeltaan meille juuri sopiva? Tällä kertaa pääsimme joukon ohi, eikä käynyt kuten taannoin Itävallassa, kun jäimme katsomaan titaanimummojen kengänkantoja.

Kun rinne oli kavuttu, saavuimme jälleen tasaisemmalle havumetsälle. Polku kiemurteli kuusikon lomassa johtaen kirkasvetiselle vuoristojärvelle Jablan jezerolle. Nousussa oli tullut kuuma ja ajattelimme pulahtaa lampeen vilvoittelemaan. Taina ehti ensin tehdä oman lenkkinsä. Jostain syystä hidastelin itse vähän ja jäin katsomaan lammen pohjaan. Siellä kiemurteli jotain... verijuotikkaita! Tainan jalanjäljissä liikkui useampi juotikas. Olivat kai arvelleet saavansa lisääntymiseensä tarvittavan annoksen lämmintä verta... Suomessa jo hyvin harvinaiseksi käyneet verijuotikkaat voinevat vielä hyvin täällä karjan laidunnuksen ansiosta. Jätin uimisen sikseen.


Kipuamisen jälkeen maisemat avautuivat

Yläniittyjä

Jablan jezero

Virkistävä pulahdus...

...ja ilman verisaalista jäänyt juotikasparka.
Hetken kuluttua lammelle saapui lisää retkeilijöitä jotka pulahtivat myös uimaan. Toivottavasti juotikkailla kävi parempi tuuri heidän kanssaan. Jatkoimme matkaa lammelta ja  lähdimme alas hieman eri reittiä kuin olimme tulleet. Polku vei läpi lehmälaitumien, väistimme viisaasti nelijalkaisia.




Hyvä käpyvuosi Durmitorin kuusilla



Alhaalla näkyi jo Crno jezero- järvi, jonne suuntasimme seuraavaksi





Tulimme takasin Ivan Don kylään ja jatkoimme hetken matkaa samaa polkua, jota olimme tulleetkin. Sitten reitti erkani ja läksimme eteemään "Suomi-maisemassa" kohti Mustaa järveä, Crno jezeroa. Päivän kipuamisen ja laskeutumisen jälkeen leveä ja tasainen polku tuntui helpolta kävellä ja pian tulimmekin Mustalle järvelle. Tunnelma järvellä oli ihan erilainen kuin vuorilla, sillä helpon saavuttavuuden takia järvi oli suosittu poikkeamiskohde. Jos aikaisemmat päivämme olivat olleet yksin kävelemistä, niin nyt oltiin keskellä turistikeskittymää. Järven laidan kahvilassa piti päiväkahvit juoda, mutta se olikin suoljettu. Läksimme talsimaan kohti Zabljakia ja hotellia. Vastaan tuli kolme bussilastillista matkailijoita tiukassa rykelmässä. Vartijan portin luona oli seurue kiipeily- ja yöpymisvarusteiden kanssa. Kiipeilyyn sopivan haastavia jyrkänteitä seudulta kyllä löytyykin. Puiston parkkipaikan luona tutut ranskalaiseläkeläiset odottivat kuljetusta, olivat selvinneet siis hyvin alaskin Jablan järveltä.

Ilta kului hotellilla huoltotoimenpiteissä. Kävelyt oli nyt kävelty, huomenna olisi edessä enää siirtymä Grabin leiriin ja kanjoninlaskua.

Suurempi puu polun varrella. Laskeskelin vuosirenkaat, paljon yli 200 ei kuitenkaan ollut tämä yksilö eli aika hyvässä maassa kasvanut

Crno jezero pilkistää puiden takaa

Musta Järvi, Crno Jezero

Jugoaikainen hylätty kummitushotelli

Meidän hotellimme

Saimme aurinkoa päivän aikana!

Lady of the House

#16/17 Montenegro 2017: 7. retkipäivä ja paluumatka

7. retkipäivä 16.6 : Raftingia Taran kanjonissa 

Olimme sopineet Vlatkon kanssa lähdön puoli kahdeksaksi; siirtymä autolla Bosnian rajalle, Tarjoen yläjuoksulle kestäisi yli pari tuntia. Kun olimme syöneet aamiaisen, tuttu hahmo tervehtikin meitä iloisesti hotellin aulassa; Vlatko oli henkilökohtaisesti lähtenyt kuskaamaan meitä Camp Grabiin ja heittäisi meidät myös huomenna lentokentälle.
Ajomatka kesti kaikkiaan kaksi ja puoli tuntia, sillä vaikka etäisyys ei ollut pitkä, niin tie sitäkin pienempi. Onneksi liikenne oli myös hiljaista, sillä ohitukset tehtiin aina kylki kylkeä vasten. Maisemat vaihtelivat jylhistä kallioista viljavaan ylänköön.

Kun saavuimme viimein Camp Grabiin, meille jäi vain pieni hetki aikaa, ennen kuin meidät ohjattiin eteenpäin varustevajalle. Sovitimme kypärän, märkäpuvun ja pelastusliivit jonka jälkeen meidät lastattiin pikkubussiin paikallisen porukan kanssa; noin 12-vuotiaat tytöt ja kolme aikuista miestä. Yhteensä kipparin kanssa meitä oli siis 8 henkeä. Kumivene katolla meitä ajettiin raftingin eli koskenlaskun alkupaikalle. Kaikkiaan laskettavan jokiosuuden oli tarkoitus olla noin 15 kilometriä pitkä ja aikaa oli varattu kaksi ja puoli tuntia pysähdyksineen.


tarajoen yläjuoksun kartta, Grabin leiri ylhäällä

Jännittävästi kumpuilevaa ylänköä automatkan varrelta.
Camp Grab

Kalustoa

Kalustevaja, telineissä märkäpukuja ja pelastusliivejä

Löytyykö tarpeeksi iso kypärä....
Ajoimme veneiden laskupaikalle. Kippari kertasi lyhyesti turvaohjeet: jos veneestä putoaisi, niin jalat vain eteenpäin ja alas koskea kellutellen ilman paniikkia. Porukka lauttaan ja menoksi. Minulla ei ollut mitään erityisiä odotuksia koskenlaskua kohtaan. Sen tiesin, että suosittua se on, sillä rafting-palvelua tarjoavia yrityksiä olimme nähneet tienvarrella matkalla Durmitoriin. Vlatko oli vakuuttanut, että tämä kyseinen Grab on poikkeuksellisen hyvä alallaan ja leiri (joka siis toimi myös majoituspaikkana) oli kaikin puolin huippulaatua. Tällainen, lähes trooppisen lomaparatiisin ensivaikutelma meillekin oli tullut paikasta.

Mutta nyt oli siis aika laskea koskea ja koskenlasku oli mahtavan hauskaa! Itse asiassa paljon, paljon hauskempaa kuin olin odottanut. Varsin pian kävi selväks, että melat meille oli annettu lähinnä silmänlumeeksi: Tara-joen virta vei meitä eteenpäin ja kippari ohjaili lauttaa mielensä mukaan. Salakavalasti tämä ohjasi meidät pahimmista kuopista, käänteli venettä tahallaan koskessa pyöriväksi flipperiksi ja ohjasi lautan vesiputouksen alle vetisin seurauksin. Kaiken kieputtelun ohessa kippari vielä valokuvasi meitä vedenkestävällä kännykällän.Pian myös opimme, että lautta oli vakaa ja pahimmissakin kohdissa sitä olisi melkein mahdotonta saada kaatumaan. Ainoa mikä olisi oikeasto voinut tapahtua olisi tuo edellä mainittu putoaminen kyytistä. Kukaan ei kuitenkaan siinä onnistunut.

Matkalla pidimme pieniä taukoja kauniissa suvannoissa ja kävimme kävellen katsomassa vesiputousta. Siellä muuten filmattiin juuri olutmainosta... Kahden ja puolen tunnin kieputtelun jälkeen hauskuus oli ohi. Lautta nostettiin taas auton kyytiin ja matka jatkui leiriin.



Lähtötunnelmia

Roiskis!





Suihkussa

Modesty Blaise vaiko Bond-tyttö?
Leirissä meillä oli kosolti aikaa. Söimme kiireettömän lounaan rantaravintolassa, josta oli hyvä näkymä Tara-joelle. Muutama myöhäinen lauttakin vielä meini ohitse. Lounaan jälkeen ohjelmassa oli lähinnä päivällisen odottelua. Vesirajasta löytyi riippumatto ja nokosetkin tuli siinä otettua. 





Täpälsoukkosiipi

Majoitusmökkejä
Rantaravintola


Illallisen aikana alkoi sataa ja salamoida. Saimme syöty katoksen suojissa, mutta pian sen jälkeen leiristä meni sähköt. Agrikaatin voimalla ravintola pysyi auki, mutta muuten leiri pimeni. Yksi isoista katoksista toimi iltanuotiopaikkana. Vieraana ollut irlantilainen nainen toimi nuotiopiirin laulattaja. Liityimme seuraan ja jossain kohtaa soitin kitaraa ja Taina luikautti suomalaisia kansanlauluja. Yhteistäkin laulettavaa löytyi monikansallisella porukalla. Mukaan liittyi parinkymmenen nuoren serbiailaisen miehen ryhmä, josta tuli myös ääntä muutaman oluen jälkeen. Varsinkin Vlatkon esittämiin vanhoihin Jugo-iskelmiin yhtyi melkoinen mullikuoro. Oli aika jännä tunnelma  Balkanilla iltanuotiolla pimeässä leirissä!

Ilta venähti myöhään. Lopulta vetosimme huomiseen kotimatkaan ja vetäydyimme toiseen leiriin yöpuulle.


Taina ja Vlatko ja ukulele

Paluumatka 17.6 :  Bosnian kautta Dubrovnikiin

Vielä oli jäljellä matka Dubrovnikiin lentoasemalle. Pakollisen matkan teki mielenkiintoiseksi se, että reitti kulki Montenegrosta Bosnian kautta Kroatiaan. Teimme siis kaksi rajanylitystä, joten matkaan piti varata hieman ylimääräistä aikaa, sikäli jos rajavartijat olisivat käsirahan toivossa viivästyttäneet matkaamme. Matkalla oli aikaa myös lounastaa rauhassa Trebinjen pikkukaupungissa. Päivä oli kuuma, mutta puiden varjossa terassilla oli sopivan viileää syödä jo tutuksi käynyttä voitaikinaan leivottua piirakkaa, purekia. Samalla tarkkailimme viereistä kauppatoria, jossa niin luonnonyrtit, kotijuusto kuin käsintehdyt tarve-esineetkin tekivät kauppansa. Taina osti villasukat vitosella ja Vlatko vaimolleen lahjaksi vanhan vaahterapuisen juustokaukalon. Kaiken kukkuraksi kävimme vielä kävelemässä läheisellä ottomaanien aikaisella kivisillalla, jossa kuittasimme ensimmäisen bosnialaisen geokätkömme löydetyksi.




Viimeinen aamu ja Tara-joen kanjoni

Markkinat Trebinjessä

Taina villasukkaostoksilla


Oikella vanha puupalju, jonka Vlatko osti vaimolleen
Ottomaanien silta ja geokätkö

Liejukana

Vlatko ja minä poseeraamme.

Loppuviimeksi pääsimme hyvissä ajoin Dubrovnikiin, eikä lentomatkassakaan tullut kommelluksia. Matka oli paketissa, Montenegro kartoitettu, tehtävä loppuun suoritettu!


PS. kerroinko muuten jo, että Albanian puolella olisi kuulemma erittäin mielenkiintoinen reitti, jossa matkatavarat kuljetetaan kylästä toiseen hevosella....