#5/18 Kahvikutsuilla Sinahmilla II,  11.2.

Paluu rikospaikalle hiihtäen

Vajaa viisi vuotta sitten päätimme tehdä siskolleni synttärilahjan. Ja senhän piti olla jotain kohteelle sopivaa. Päätimme tehdä geokätkön jonnekin jännään paikkaan ja toteutuksen nimeksi tuli GC4M8VR_kahvikutsut. Vajaassa viidessä vuodessa nimiä on tullut kätkökirjaan alle neljäkymmentä, ei siis ihan huikeita lukuja, mutta loggaukset ovat kyllä olleet sitäkin hauskempia lukea :) .

Tänään sitten oli aika palata kätkölle. Siinä missä kätköpaikka on keväisin, kesäisin ja syksyisin aika haastavassa ja jokseenkin läpimärässä paikassa, näin talvella arvelimme lähestymisen olevan vähintäänkin vaivatonta. Ja niinhän se olikin.

Jätimme auton parkkiin Rajahalmeen taloon johtavan tien varteen, etelään kohteesta. Liittymästä pääsikin suksimaan suoraan pellolle ja heti oli pelin henki selvä: -7 astetta, hento lumisade, harmaa mutta luistava keli. Pellon päästä sukelsimme metsään auratulle tieuralle, joka olikin kuin meitä varten tehty luisteluhiihtoura. Tainallehan se sopi, minun puusukset eivät oikein taipuneet luisteluun. Tieuran päässä olikin sitten karttaankin merkitty laavu hienolla näköalapaikalla.

Varustus oli laavulla persoonallinen: avolaavun keskellä oli valtava rautainen lämmityslaite. Vieressä oli lukossa oleva pieni tupa, siinäkin tulisija. Joka puolella meitä tervehtivät karhut, taidokkaasti veistettyä karhutaidetta edustaen.

Hiihtoura metsässä

Kaulattuja haapoja

Lapinniemi ja laavut

Laavu, keskellä tulisija ja  tulihormi mutkan kanssa.

Mökki oli lukossa. Vartijana kontio.

Karhuja oli tontilla puolen kymmentä.

Aikamme paikkaa tarkkailtuamme suksimme suolle. Sinahmihan ei ole mikään tavanomainen luonnonsuo, vaan 1800-luvulla kuivattu järvi. Peltoa ei Sinahmista tullut vaan luhtainen suo, joka olisi varmaan kevätaikaan mielenkiintoinen lintukohde, lajistoksi mainitaan mm. luhtihuitti ja huuhkaja. Hiihtelimme osmankäämien ja muiden talventörröttäjien joukossa muina miehinä. Meitä hämmästytti luhdan luistavuus, sillä kymmenen sentin lumihahtuvan alla oli kova jää. Takaviikkojen vesisateet olivat ilmeisesti sulattaneet suon vesilammikoksi, joka oli sitten jäätynyt järven tapaan. Erona vain se, että lunta ei jäälle ollut ehtinyt kertyä juurikaan.

Matkalla näimme reissun ainoat linnut, joita kiikaroimme urakalla. Vähän huono oli näkyvyys, mutta urpiaisiksi kaksikon tunnistimme. Otin paluumatkalla linnuista pari kuvaakin.

Hiihdellen puskien välistä

Talventörröttäjiä

Purouoma, kesällä este, talvella valtaväylä

Latusuksillakin pärjäsi tällä kelillä

Urpot siemenillä

Pääsimme aika joutuisasti geokätkölle, joka olikin hyvässä kunnossa. Empä nyt paljasta homman jujua, mutta sanottakoon, että tytöille oli vähän hiukset kasvaneet hämähäkkien toimesta... Kahvia meillä ei ollut tälläkertaa mukana vaikka kahvikutsuilla olimmekin, mutta lämpimät mustaherukkamehut sentään nautittiin. Paluumatkan hiihdimme sitten omia jälkiämme autolle. Matkalla tapasimme sitten myös tilan isännän moottorikelkkailemasta ja pääsimme juttusille. Laavu oli tosiaan ihan yksityinen paikka, mutta eipä tuo isäntä pahana ollut vaikka paikalla poikkesimmekin.

Geokätkö

Paluuhiihsolla lumisateessa