#23/19  Norja, Børgefjell 21.-30.7.2019 OSA 3

Päivät 6-9: Jääjärvi, kivisiä solia ja pusikkoinen paluu

Päivä 6, keskiviikko 27.7

Kello oli kuusi aamulla, kun vierestäni kuului hätääntynyt lause: "Masi, mä luulen että mulla on kasvohalvaus".

Taina herätti minut ja näytti kasvojaan. "Onko oikea puoli kasvoista halvaantunut?"
"Liikuta kasvoja". Kyllä kasvon lihakset liikkuivat, ei se ollut kasvohalvaus. Sen sijaan oikea puoli kasvoista oli lievästi turvoksissa ja alahuuli oli paisunut aivan valtavan kokoiseksi.
Rauhoittelin Tainaa, joka oli aika onneton Pohdimme mikä ihme tuo voisi olla. Koska juuri muuta ei ollut tehtävissä kuin syödä ylimääräinen annos histamiinia, nukuimme (levottomasti) vielä tunnin verran. Huuli laski lähelle normaalia päivän mittaan. Koko juttu jäi arvoitukseksi.

Mietimme seuraavien päivien suunnitelmaa ja päätimme lähteä sovittuun kohtauspaikkaan Søre Bissegvatnetille päivää aikaisemmin kuin oli sovittu. Ylimääräisen päivän voisi tarvittaessa käyttää vaikka perusleiristä retkeilyyn.Laskeuduimme alas Litle Kjukkelin satulasta. Matkalla Bisseggelva-joelle matkalle sattui niin mukavan näköinen pikkujärvi, että sen ohi ei päässyt viehettä veteen kastamatta. Ja eikö vain sieltä sitten taas lounaskalat  hommattu kahteen pekkaan.

Ylitimme Bisseggelva-joen ennen lounasta. Ylityspaikkaa etsimme paikasta, joka ylhäältä katsoen oli näyttänyt sopivan leveältä eli oletettavasti vähemmän syvältä. Melkein nivusiin asti vesi kyllä nousi lähellä vastarantaa, mutta paikassa, jossa virtaus oli pienimmillään. Tällä helteellä kahlailusta ei ollut haittaa, päinvastoin.

Helteinen aamu tunturissa

Alaspäin. Edessä näkyvästä pikku järvestä ongittiin lounaskalat

Bissegselvan ylityspaikka, edessä hiljaa virtaava, mutta jonkun verran syvä uoma

Kiiruna lumella

Punajalkaviklo

Lounastauolla Bissegselvan rannalla

Kalasopan jälkeen läksimme jokivartta seuraten ylävirran suuntaan. Bisseggelva teki isoja kaarroksi matkalla. Viimeisen ison kaarroksen kohdalla jouduimme tekemään aikamoisen ylimääräisen ketunlenkin, kun kaarteen lompolo laajeni laajaksi jängäksi syvine pikkupuroineen. Sitten oli vielä yllättävän kova nousu tunturikumpareen yli ja Søre Bisseggvatnet pilkotti vuorten välistä. Järvi oli kyllä valtavan kaunis. Pitkämäisen, kaksi ja puoli kilometria pitkän järven ympäröivät joka suunnassa jylhät vuoret. Järven pinta oli 777 metrissä ja pohjoispuolen tunturi nousi suoraan järvestä 1274 metriin, joten suhteellinen korkeusero oli jyhkeät 500 metriä. Kun nousu huipulle tapahtui 800 metrin matkalla kartasta mitaten, niin voi jo sanoa rinteen olevan jyrkkä!

Jänkää kiertämässä. Aikamoinen lenkki, ennenkuin pääsimme oikeaan suuntaan

Niittyvilla tai joku sen sukulaisista?

Søre Bisseggvatnetin tylliperhe (kuvassa 2 kpl aikuisia ja poikanen etualalla)

Søre Bisseggvatnet

Tyllit

Komeat oli Søre Bisseggvatnetin rannat

Järven rantaa edetessämme näimme jo kaukaa lännen suunnassa punaisen pisteen. Voisiko olla Ellun ja Hannun punainen Hilleberg? Olimme kyllä paikalla vuorokautta ennen sovittua, mutta niin olivat hekin. Jälleennäkeminen oli mukavaa ja erityisen riemukasta tuntui olevan Tovella. Borderterrieri oli sikin sokin onnesta, kun lauma oli taas koossa!

Leiriyidyimme järveen laskevan puron varteen, pienen vesiputouksen viereen. Täällä ei ollut toinen toistaan juhlavammista leiripaikoista pulaa. Missä voit majoittua tällaisessa maisemassa, joista me nautimme ilmaiseksi vaelluksella? Miljönäärinkään rahoilla ei saisi täydellisempää asuntoa kuin tämä luonnonkaunis, ihmisen pilaamaton alppijärvi vuorien sylissä.

Punainen Hille maisemassa

Auringonlasku Søre Bisseggvatnetilla

Iltakalassa

Tove!

Arktisen yön tunnelmaa

Päivä 7, torstai 27.7

Yön aikana Tainan alahuuli turposi taas. Jälleen ihmettelimme asiaa. Sanottakoon jo tässä vaiheessa että niin tapahtui vielä yhtenä aamuna. Kun Taina kävi tästä lääkärin puheilla matkan jälkeen, niin syy jäi edelleen arvoitukseksi. Huuli palautui kyllä päivän aikana eikä se kolmen yön jälkeen enää oireillut.

Pakkasimme leirimme aamiaisen jälkeen ja läksimme etukäteen ajatellen yhdelle "jännittävimmistä" päivätaipaleista. Jännittävälle siksi, koska sola jota pitkin menisimme nousisi aina 1000 metriin saakka ja oli alhaalta päin katseltaessa paitsi kivinen niin myös osin luminen. Koko solaa ei näkynyt, joten arvoitukseksi jäi etukäteen millaiset korkeimmat kohdat olisivat. Olisiko sola niin varjoinen, että nurkan takana odottaisi kovastikin lunta?

Aamun peilityyni järvi 

Lähdössä

Nousu solaan oli tarkkaa puuhaa. Aina välillä kivikko oli sen verran isoa, että askelpaikkojen valinnan piti olla rauhallist aja harkitsevaa. Sauvoista oli toki iso etu tässä maastossa. Lumialueista ei ollut loppujen lopuksi isompaa haittaa, sillä suurimman osan pystyi kiertämään helposti tai ne olivat niin tasaisen maanpinnan päällä, että lumesta ei ollut vaaraa. Paljon leppoisampaa kuin pari vuotta sitten Lahko'ssa, jossa maaperä oli täynnä petollisia onkaloita.

Vilvoittelua

Muutama kivi

Napapaju kukassa

Kuumahan noustessa tuli, aurinko porotti armottomasti, mutta onneksi matkalla oli vettä jossa pystyi virkistäytyä. Metri metriltä nousimme kohti solaa. Maisemat taaksepäin olivat hienot. Pian ylimmän solan kohdan jälkeen näimme jo alhaalla lounaspaikan,  nimettömän järven 950 metrissä. Järvi olikin todellinen alppijärvi, ensimmäinen missä näkyi vielä vedessä ajelehtivia jäälauttoja. Oli myös ensimmäinen, jonka vesi ei houkutellut uimaan (rohkeimmat kyllä kävivät kastautumassa).
Virittelin tarpin auringonsuojaksi, täällä ei ollut nimittäin juurikaan hyttysiä mutta sitäkin enemmän aurinkoa.

Vietimme rauhallisen lounastauon kauniissa maisemassa ja läksimme laskeutumaan uuteen laaksoon, Storelvan yläjuoksun siintäessä alhaalla. Sama joki, jonka olimme ylittäneet ensimmäisenä kokonaisena retkipäivänä. Nyt lähestyimme ylityspaikkaa pohjoisen suunnasta ja ympyrä tulisi sulkeutumaan huomenna.

Jääjärvi 950 metrissä

Lounastauolla

Jäälauttoja järvessä

Ajattelimme etukäteen, että yöpaikka löytyisi joen yläjuoksun lompolon ääreltä, mutta loppujen lopuksi rannat olivat tässä kohden niin jänkäiset, että leiriydyimme ylemmäs, sivujoen varteen.
Ilta oli mitä hienoin. Monta päivää aurinko oli paistanut täysin siniseltä taivaalta, mutta nyt sää oli vaihtumassa. Taivaalle kerääntyneet pilvet maalasivat maiseman auringon kanssa hienoilla sävyillä ja saivat maiseman kolmiulotteisiksi. Valokuvasin muutaman "mainoskuvan" tässä valossa. Illallisen jälkeen Tainalla ja minulla riitti vielä virtaa lähteä iltakalaan. Nousimme ylävirtaan Nedre Rørskardvatnetilta laskevan joen lompoloihin kalastelemaan. Syönti olikin kova, mutta kalat pieniä. Nappasimme kuitenkin aamiaiseksi joukon pieniä tammukoita. Kalastaessa törmäsimme myös Trondheimiläiseen nuoreenpariin joka oli juuri aloittamassa vaellusviikkoaan. Vaihdoimme kuulumiset ja saimme viimeiset säätiedoitukset: lähipäivinä kylmenisi,mutta sadetta ei ollut luvassa.

Storelvan laakso näkyy jo

Kiven varjossa!

Muinainen uhripöytä ?

Storelvan ylitys, nyt jo melkein rutiinilla

Punajalkaviklo

Valokuvausvarjot

Sola, josta laskeuduimme alas  

Aijai kun tekee hyvää!

Iltakalassa

Päivä 8, perjantai 28.7

Viimeinen kokonainen vaelluspäivä alkoi pilvisenä. Yöllä tuuli aika navakastikin, ensimmäistä kertaa. Koska meillä oli kokonainen päivä käytössä, ei ollut tarpeen kiirehtiä viimeiseen yöpaikkaan, joka tulisi olemaan sama lampi kuin ensimmäisenä yönä. Sen sijaan meidän kannatti kiertää hieman ylängön kautta ja nauttia viimeisestä kokonaisesta retkipäivästä.

Nousimme eilisillan kalaretken reittiä ylös kohti Nedre Rørskardvatnetia. Joki olikin, taas kerran, todella komea. Se kuohui pärskähdellen ja kieppuen kapeassa kivikanjonissaan. Lompolon rauhallisessa kohdassa oli helppo ylityspaikka kiviä myöten. Ellu ja Hannu kalastelivat meidän eilisiltaisesta paikasta lounaskalat, pieniä sinttejä kuten meilläkin. Itse järvi Nedre Rørskardvatnet näytti siltä, että siellä olisi isompaakin kalaa, mutta meille niitä ei ilmaantunut.

Vähän isompi koiranluu

Merisirri

Kihu partioi

Merisirri

Järven rannassa törmäsin kiirunaemoon ja sen poikasiin. Lisää kiirunoita, pieni parvi lähti pakoon myös hieman kauempana. Aina valppaat kihut näkivät hetkensä koittaneet ja nappasivat emostaan eroon joutuneen kiirunanpoikasen. Ilmasta kuului vain pieni hetki avunkiljahduksia, sitten kiiruna oli jo eloton nyytti. Toisella puolen jokea ne paloittelivat ateriansa kaikessa rauhassa. Julmaa luonnonjärjestystä. Huonoina sopulivuosina kaikki ravinto kelpaa kihuillekin.

Kiiruna lennossa

Kalastelia, tuloksena "vain" pikkukaloja

Kihut syömässä kiirunanpoikasta

Ylängöllä oli toinenkin isohko järvi, Kuvatnet. Nousimme järviä ylittävän mäen yli ja laskeuduimme uudelle järvelle. Täällä vietimme kiireettömän iltapäivän; ei ollut mitään syytä kiirehtiä viimeiseen yöpaikkaamme. Saaren oli hoksannut joku muukin, eteläpäässä oli kaksi miestä leiriytynyt kupolitelttaan. Kalaa ei tästä järvestä tullut kuitenkaan yrityksestä huolimatta.

Kuvatnet

Lounaaksi paistettua kalaa 

Pitkän tauon jälkeen oli vielä viimeinen pätkä kulkematta. Alas jokilaaksoon ja kohti ensimmäisen yön majapaikkaa, lampea. Aluksi matka oli helppoa kanervikkoa, mutta loppumatkasta saatiin sitten koivu- ja pajupusikkoa. Aika raskasta. Kyllä avotunturi vaan on hyvä kulkumaastoa (hyvällä säällä)!
Raskaan osuuden jälkeen nousimme vihdoin leirilammelle huomataksemme vain että se oli jo miehitetty kahden teltan voimin. Tuuli aika navakasti, joten ei ollut huono idea laskeutua hieman alemmas yöpaikkaa etsimään. Yöpaikka löytyikin läheltä lampea. Keräsin kiviä vaarnojen painoksi. Yöllä tuulikin oikein aika tavalla, arviolt ayli 15m/s puuskissa. Olin jo oppinut luottamaan, että Anjan pysyy pystyssä vaikka se pitääkin valtavaa fläpätystä tuulessa, joten nukuttiakin tuli.

Punajalka lennossa

Viimeinen ylitys

Alaspäin kevyttä nummea pitkin

Ja sitten sitä hankalaa pusikkoa...

Jossain edessä näkyy Storelvan kahlaamo, jonka ylitimme viikkoa aiemmin

Hillebergin mainoskuva.

Viimeinen ilta

Päivä 9, lauantai 29.7

Viimeinen rykäys. Heräsimme jo seitsemän aikaan. Jotain pientä kupuun ja matkaan. Kaksi ja puli tuntia ja olimme laskeutuneet parkkipaikalle.

Tutkiskelin itseäni: tällä kertaa paluu autolle ei tuottanut juurikaan sellaisia tuttuja "onpas mukava olla taas sivistysessä"- fiiliksiä. Reilu viikko tunturissa oli mennyt nopeasti ja toisaalta taas tuntui että aika olisi pysähtynyt. Päivärutiinit, vähät ärsykkeet, aurinko, tuuli, kivet, kanervat ja kalat. Elementtien vähyys. Pitkiä hyviä elämän päiviä.

Päivä 9.

Koko rengasretki sinne ja takaisin