Liikkeellä luonnostaan

#23/19 Norja, Børgefjell 21.-30.7.2019 OSA 1

Päivät 0-2: Tampereelta kihujen valtakuntaan

Ihan viitta vaille jäi, että olisimme päässeett Børgefjelliin jo viime vuonna. Tarnabyn leirintäalueella kohde kuitenkin vaihtui säätiedoituksia seuratessa aivan viime hetkellä: luvattu ukkosmyrsky sai meidät astetta suojaisemmille alueille, Saltfjelleniin. Kartat jäivät haltuun ja ajatus uudesta yrityksestä.

Tänä vuonna kaikki mittarit näyttivät vihreää valoa: säätiedotus povasi pitkää aurinkoista ja vähätuulista jaksoa tunturiylängölle. Suuntasimme siis uudestaan Pohjois-Norjan (Nordland) eteläisimmälle rajalle, noin Raahen korkeudelle. Børgefjell tulisi olemaan toistaiseksi eteläisin kohteemme Norjassa (moderneina aikoina, 90-lukua ei lasketa), mutta luvassa olisi kuitenkin arktista maisemaa, laaja puuton tundra pitäisi siitä huolen.

Børgefjell on varsin laaja, pinta-ala on 1447 km2 ja se sijoittuisi Suomen kansallipuistojen joukossa kolmanneksi Saariselän (2550 km2) ja Pallas-Ylläksen (1020 km2) väliin. Tosiasiallisesti erämaa on kyllä laajempikin, sillä se jatkuu tiettömänä alueena pitkälle Ruotsin puolelle. Børgefjellissä ei ole tupia, joitakin lukittuja metsästysmökkejä ja poromiesten kämppiä lukuunottamatta. Myöskään merkittyjä reittejä tai siltoja ei ole alueelle rakennettu. Luvassa olisi siis oman mielen mukaista telttailua erämaaolosuhteissa.

Tälle reissulle meillä oli varattuna muutama kokonaan uusi juttu : ensinnäkin otin mukaan viime syksynä ostamani uuden kameran, Sony RX10:n. Painoa ratkaisulle kertyi akkuineen ja laukkuineen melkein puolitoistakiloa. Sen verran onnistuin kuitenkin muista varusteita nipistämään mm. makuualustat uusimalla, että rinkan kokonaispaino pysähtyi samoihin lukemiin kuin viime vuonna eli 18,5 kiloon (josta noin 5 kg ruokaa). Kuvaaminen muuttui ainakin siinä mielessä, että nyt olisi mahdollisuus kuvata myös lintuja, kun aikaisemmin pokkarivarustuksella se ei onnistunut.

Toinen ja kaikkein merkittävin uutuus oli tietenkin kaksivuotias borderterrieri Tove ensimmäisellä pitemmällä vaelluksellaan. Etukäteen ajatellen mietitytti tietysti koiran jaksaminen, jokien ylittämiset ja suhtautuminen muihin eläimiin matkalla. Kaikista näistä haasteista Tootsie kuitenkin selvisi enemmän kuin kiitettävästi. Retken lopuksi tehty jäsenanomus täysivaltaiseksi ryhmän jäseneksi hyväksyttiin korkeimmilla arvosanoilla.

Kolmas uutuus oli, että käytimme ensimmäistä kertaa lauttayhteyttä Vaasa-Uumaja matkalla. Se osoittautuikin varsin mukavaksi ratkaisuksi. Vaikka lähtö Tampereelta olikin lautan aikataulujen takia jo kello neljä aamulla, niin vastaavasti lautan hytissä nautittiin mukavat kolmen tunnin aamupäiväunet ja ajomatkakin lyhentyi mukavasti. Kun sunnuntaina siis läksimme aamuyöstä, niin saman päivän iltana kello yhdeksän olimme jo parkkipaikalla reput ojennuksessa ja matkalla kohti tunturia!

Matkapäivä ja ensimmäiset kilometrit 21.7

Olimme siis jo matkapäivän iltana polulla kohti kansallispuistoa. Ratkaisu syntyi itsestään, koska Majavatnetin parkkipaikan läheisyydessä ei ollut oikein minkäänlaista telttapaikkaa. Toisaalta poltteli päästä jo maastoonkin. Kahden ja puolen tunnin kävelyn jälkeen olimme ohittaneet jo kansallispuiston rajan ja nousseet puurajalle. Iloinen yllätys oli, että pusikkoisten ja soisten maastojen läpi kulki hyväkuntoinen polku ja märät kohdat oli jopa pitkostettu. Ylellisyyttä, joka johtui ilmeisesti polun päästä löytyvästä metsästysseuran majasta. Muutenhan retkeilyrakenteita puistossa ei ollutkaan.

Matkalla saimme jo ensimmäisen kosketuksen aivan uuteen ilmiöön: hyttysiä! Ja paljon. Tällaista emme olleet aiemmilla Norjan reissuillamme kokeneet, joten siinä oli päivittelemisen ja huitomisen aihetta. Ehkäpä räkkä hellittäisi kun pääsisimme puuttomaan tunturiin (no, ei se helpottanut, selvisi myöhemmin...). Nousimme siis pienen tihkun ja sateen uhkan saattelemana tunturiin.

Ensimmäinen yöpaikka löytyi pienen lammen rannalta puolen yön maissa. Saatoimme mennä hyvillä mielin nukkumaan.

Majavatnetin maksullinen (!) parkkipaikka oli yllättävän täynnä, yli kymmenen autoa

Pakollinen potretti

Metsän halki kohti puutonta tundraa

Tootsie oma rinkka (satulalaukku) kannossa

Kansallispuiston raja

Ensimmäinen yö puurajan tienoilla, kello käy puolta yötä

Päivä 1, maanantai 22.7

Aamu oli kostea. Heräsimme pilven keskeltä, ilmankosteus oli varmaankin noin 200%. Teltassa oli kuitenkin kuivaa ja aamupalalla mentiin myslilinjalla ilman keittämisiä. Laskeuduimme lammelta alas ja pian olikin edessä ensimmäinen reissun monista joen ylityksistä. Storelva oli kahlaamon kohdalla leveä mutta matala. Ylitys sujui keskittyneesti mutta helposti eikä vesikään ollut ihan jääkylmää, se oli jo lämmennyt jonkun verran yläjuoksun järvissä. Kahlaamon kohdalla oli leiriintyneenä perhe telttaan. Muutenkin ihmisiä nähtiin näin alkumatkasta jos ei nyt ihan runsaasti niin ainakin silloin tällöin. Tähän vaikutti tietenkin se, että reitti Majavatnetilta ylös tunturiin oli puiston mittakaavassa loiva ja polku hyväkulkuinen. Myöhemmin ihmiset sitten hajaantuivat puiston sisälle ja kohtaamiset harvenivat.

Pilvessä.

Maisemia ei kovin kauas ihailtu

Leiri

Sisäteltta käärittiin kuivana kasaan ulkoteltan suojassa

Eteenpäin kohti Storelvaa

Ensimmäinen kahlaus

Leveä mutta matala Storelva

Alkumatkan pitkospuut helpottivat kulkua

Uuteen nousuun jokirannasta

Ennen lounasta kävi hauska juttu. Saavuimme polun vartta ensimmäiselle kalastamisen kokoiselle järvelle (Storelvan jälkeen), Orrekvatnetille. Järveen laski lompoloinen joki. Oli aika tehdä ensimmäiset yritykset ruokakalan hankintaan. Muistelimme, että viime vuonna Saltfjelletillä oli ensimmäiseen heittoon napannut kala kiinni. Ja niin kävi täälläkin! Ensimmäisellä heitolla kala! Vaikka taimen oli pieni, niin ylimielisiä ei oltu, vaan kala ja sen kaveri otettiin talteen lounasta varten. Alueellahan ei ole taimenen alamittaa, sen verran vahva kanta siellä on.

Orrekvatnetilla keitettiin lounas (kalakeitto) ja siitä jatkettiinkin sitten yläilmoihin. Päätimme poiketa metsästymajalle vievältä polulta ja suunnata loivahkoa tunturirinnettä pitkin ylänköjärvelle yöksi. Nimettömälle 800 metrissä sijaitsevalle järvelle oli parisen sataa metriä nousua.

Lounastauko

Toivoa on, jostain pilkahtaa jo sinistä ja valonsäde lankeaa vuoren huipulle

Orrekvatnet ei antanut taimenia

Tove lepotauolla

Eteenpäin

purorannan vehreuttä, saniaisia ja pajuja

Niittykirvinen

Hyttysiä!

Leiriydyimme järvelle ja koitimme kalastellakin, mutta muistaakseni tällä kertaa tuloksetta. Sen sijaan kahlaajia oli lammella mukavasti, sen verran sopivat ja matalat rannat siinä olivat. Ensikosketus tuli tylleihin ja punajalkavikloon. Vähän harvalukuisempikin kahlaaja, pienenpieni lapinsirri paikalla siritti. Huomiota herättävin lintu oli kuitenkin tunturikihu, koukkunokkainen petolokki pitkine huiskalehäntineen. Tai kihuja oli itse asiassa montakin, ne olivat paikan valtiaat, jotka tarkkailivat meitä kumpujen päältä vartiopaikoiltaan. Välilä ne lensivät pään ylitse taiturimaisesti pitkillä ja kapeilla siivillään ja tekivät selväksi kuka paikalla määrää.

Kjukkelvatnet erottuu alhaalla laaksossa

Sadepuvut käytössä

Tove tykkäsi lumesta!

Sammalvarpio, kuulemma.

Kaunis ylänköjärvi, kihujen ja kahlaajien valtakuntaa

Ensi kosketukset tunturikihuihin

Ilta lupaa jo parempaa säätä huomiselle

Iltakalassa

Ilta ylängöllä

Päivä 2, tiistai 23.7

Yöllä satoi aika tavalla. Heräsimme pilviseen mutta sateettomaan aamuun. Suuntasimme aamupalan jälkeen järvet kiertäen alas Litle Kjukkelvatnetin laaksoon. Matka eteni pikkuhiljaa kalastusta harjoittaen. Hannu ja Ellu saivat kalaa ja minä menetin uistimen pohjaan, näin se menee joskus. Lounasta syötiin ja totuteltiin maisemaan. Olimme saapuneet Store ja Litle Kjukkelin vuorien väliselle ylängölle jota täplittivät lukemattomat pienet vedet. Kumpuileva maisema oli kuin teletappimaassa ikään, yllättävänkin vihreä ja vehreän oloinen vaikka oltiin koko ajan yli 700 metrissä. Olin jotenkin odottanut enemmän harmaata kiveä, mutta täällä maiseman verhosivat erilaisten heinien ja varpujen lattiamattomainen kasvusto. Lintujakin oli ja pääosassa edelleen tunturikihut. Ensimmäiset kiirunat nähtiin lähietäisyydeltä. Kaksi nuorta merikotkaa kävi tekemässä lentonäytöksen meille kieppuen toistensa ympärillä korkeuksissa.

Aamun maisemaa ylängöllä

Vahtipaikka

Pieniä lumilaikkuja löytyi vielä sieltä täältä

Vesilinnut, jotka paljastuivat myöhemmässä tarkastelussa naaraspukuisiksi lapasotkiksi ja allinaaraaksi (oikealla)

Räkkä jatkui voimakkaana

Allinaaras poikasineen

Tunturikihu

Kalaa koitettiin ahkerasti

Matkalla pikkuvesien labyrintissä

Alhaalla siintää vielä Litle Kjukkelvatnetin isot vedet

Hyttysiä, hyttysiä...

Pohjanruttojuuri

Litle Kjukkelvatnet

Komeat pilvet ja hieman jo sinistäkin...

Mikäs tämä olikaan

Merikotkan lentoa

Kevyttä leikittelyä yläilmoissa

Nuoria merikotkia

Tylli

Pikkutervakko, mäkitervakon pohjoinen pikkuserkku

Ensimmäisellä isommalla järvellä oli jo teltta pystyssä, joten jatkoimme vähän eteenpäin, seuraavalle isommalle järvelle. Päivä oli kulunut jo siihen pisteeseen, että leiriydyimme keskelle kihujen valtakuntaa. Ei ollut oikeastaan mitään syytä kiirehtiä pidemmälle, tässä olisi kalavedet teltan vieressä ja muutenkin olosuhteet kohdallaan.