#39/17 Mäntässä ja Siikanevan suunnilla 29.12 -31.12

29.12. Kulttuuria ja vuoden viimeiset hiihdot

Otin perjantain vapaaksi ja suuntasimme taas pohjoiseen tutuille seuduille. Sen verran oli kuitenkin sateinen ja räpäskäinen päivä luvassa, että teimmekin poikkeuksellisen liikkeen ja ajoimme saman tein Siikanevan ohitse aina Mänttään saakka. Ennen kulttuuririentoja päätimme tehdä vielä pienen lumipatikoinnin ja suuntasimme Mäntänvuorelle ihan keskustan tuntumaan. Mäntänvuori on paikallisten virkistysalue, jossa on luonnonsuojelualuetta, liikuntaratoja ja ruokakulttuuria sulassa sovussa.Auton jätimme alas ja talsimme lumista ajouraa ylös laelle Vuorenmajalle. Arkkitehti W.G. Palmqvistin suunnittelema Vuorenmaja eli "huvimatkatupa Mäntänvuorelle hiihtäjiä varten" valmistui vuonna 1928 G.A. Serlachius Oy:n 60-vuotisjuhlia varten. Tyyliltään tuollainen hieman kansalliromanttinen hiihtomaja siis ja tätä nykyä kesäisin matkailukäytössä. Eurooppalaiseksi viinituvaksi Vuorenmaja muuntautui uusien sveitsiläistaustaisen yrittäjien toimesta keväällä 2015. Hienot puitteet varmasti, ehkäpä tänne viinilasilliselle joskus retkeilyn lomassa? Nyt Vuorenmaja uinui vielä autiona talviuntaan.Suuntasimme seuraavaksi lumisia, mutta tallattuja polkuja myöten näkötornille. Hirsinen näkötorni on niin ikään W.G. Palmqvistin vanhojen suunnitelmien mukaan tehty, mutta toteutettu vasta postuumisti vuonna 2005. Torni oli auki, joten kiipesimme ylös. Vähän oli tornin ylätasanne vinossa, kun hirsikehikko ei ollut kaikista nurkistaan laskeutunut tasaisesti. Näköalat olivat odotetusti vaatimattomat, sadesumu piti siitä huolen. Mäntän paperitehdas ja keskusta sentään erotettiin kauempaa.Teimme vielä pienen lenkin lumisia polkuja pitkin vuoren maastossa. Vastaan tuli mielenkiintoinen kyltti, josta ilmeni, että Mäntänvuori on yksi Metlan geenipankeista, geenireservimetsä. "Suomessa on 44 geenireservimetsää ja niiden yhteenlaskettu pinta-ala on 7218 ha. Kun metsiköt sijaitsevat eri ilmastovyöhykkeillä (ks. kartta), saadaan suojelun piiriin kattavasti erilaisia sopeutumisominaisuuksia. Tavoitteena on luoda kattava verkosto geenireservimetsiä männylle ja kuuselle sekä raudus- ja hieskoivuille."Mäntänvuori on nimenomaa kuusen reseerveimetsä, jossa metsän uudistaminen tehdään paikallisten puiden avulla.

Vuorenmaja talviasussaan.

Näkötorni

Sitten oli ruumiin- ja hengenkulttuurin vuoro. Kävimme syömässä Herkkuhetken sivupisteessä (ei ole yhtä hyvä kuin Oriveden orginaali) ja suuntasimme Serlachiuksen taidemuseoon. Edellisestä Göstässa käynnistä olikin vierähtänyt pari vuotta. Mukava museo ja hyvät näyttelyt. Aikaa jäi sen verran että kävimme myös toisessa pääsymaksun oikeuttamassa museossa, Gustavissa Mäntän keskustassa. Vanha pääkonttori oli saanut uuden elämän. Kiersimme sen verran rauhassa, että pääsimme ulos juuri ennen sulkemisaikaa, kello kuuden maissa.

Sitten vain ajomatka pimeällä tiellä kämppää lämmittämään. Ilta kului rauhallisissa merkeissä, huomista hiihtelyä odotellessa. Viritin kauppahallista ostetun talin muiden joukkoon kämpän puuhun.

Meikäläisen maisemataulu Gustavin maisemamaalauspajassa. Gallelaa ja  Caspar David Friedrichiä miksauksena.

Taina ja Pena.

30.12. Umpihiihtoa nuoskakelissä ja myyräjuttuja

Yöllä rapisteli nurkissa. Viritimme hiirenloukut päivän ajaksi. Aamaisella meitä odottikin odotettu näky: harmaapäätikka talilla ruokailemassa. Lintuvuoden nro 105. , toiseksi viimeisenä päivänä. On se komea lintu, jolle sana "harmaa" nimessä ei tee oikeutta. Vihertikka sopisi paremmin, mutta nimi on valitettavasti varattu jo eteläiselle sukulaiselleen.

Päiväksi oli luvattu pilvipoutaa, mutta mitä vielä, lähtiessämme alkoi sataa nuoskaa. Luisto oli silti kohtuullinen metsäautotietä hiihtäessä. Suuntasimme Vääräjärven eteläpuolelle aikomuksena hiihtää metsän kautta Sammalalammen purolle ja kenties Siikanevan pohjoipuolen suollekin asti.
Jossain kohtaa metsätie päättyi ja otimme suunnan purolle. Maasto oli epätasaista, muttei mahdotonta.
Matka eteni odotetusti hitaanlaisesti. Metsikössä pujotellessani hiihdin kuoppaan sillä seurauksella, että perästäpäin kuului kova napsahdus. Odotettu lopputulos, isän 50 vuotta vanha puusuksi oli katkennut. Lohduttauduin sillä, että suksi oli ainakin päässyt tauon jälkeen näkemään maailmaa. Nostin tervasuksen palan puuhun mustomerkiksi ja jatkoimme matkaa. Lyhyt perä ei hidasta hiihtoa pahemmin lisää hidastanut. Muutaman kunnon pöheikön jälkeen pöllähdimme katkoviivalle, eli metsäautotielle, joka hämmästyksemme oli hiljattain aurattu. Tämä tiesi siis hakkuita alueella.
Hiihto tiellä osoittautui mahdottomaksi. Pyrytti nuoskalunta, joka tarttui kuin liima suksien pohjiin. Luovutimme ja kävelimme tietä pitkin sen loppuun asti katsomaan Sammalampea. Lampea ei näkynyt ja lunta oli liikaa kävelyyn maastossa. Suunnitelmanmuutos, eväitten syönti tien poskessa ja suunta kämppää kohti.

Luvattua pilvipoutaa ?

Jaksaa jaksaa... maastohiihto lämmittää!

Vanhan Lampisen matkan pää.

Tervahiihdon muistomerkki tuntemattomassa sijainnissa

Lakkakeli

Mäenlaskun jäljet. Siirryin jalkamieheksi.

Kämpillä meitä oli vastassa seuraa. Janakkalan pariskunta, Ari ja Eija olivat tulleet uudeksi vuodeksi kämpille. Historia toistaa itseään, noinhan oli myös tasan vuosi sitten, kun olimme samoihin aikoihin kämpillä. Ari oli paitsi ornetologi niin myös lähes ammattimainen jyrsijänmetsästäjä. Ilmeni, että loukuissamme oli pahoja puutteita, myyrä kun ei välitä juustosta ja sijainnitkin olivat liian kaukana seinästä. Ari viritteli loukut uudestaan omenasyötin kanssa. Myös mausteinen leipä kuulemma toimii.

Ilta meni mukavasti, syöden, saunoen ja seurustellen. Kuulimme monta mojovaa eläinjuttua, juttua riitti myös Tainan luvun alla olevasta Penasta, jonka reviirillä Arikin oli lintulaskentaa tehnyt. Välillä tyhjensimme loukut. Kaikkiaan illan ja yön aikana loukuista tuli seitsemän metsämyyrää, joista yksi aikuinen ja muut uutta sukupolvea. Lupailisiko hyvää tulevaa pöllövuotta?

Myodes glareolus, Metsämyyrä

Vääräjärven kierto. Sammallammen puronvarsi oli mahdotonta hiihtää, jäi katsomatta.

31.12. Vuoden viimeinen nevaretki

Oli lähdön aika kotiin; vieraita tulossa illalla. Toisaalta taas sää oli mitä mainioin, pikku pakkasta ja lupaus sinistä taivaalla. Päätimme siis lähtiessämme vielä tehdä vuoden viimeisen nevan kierroksen. Nyt olisi ollut hiihtokelit vaan minkäs teet, katkennut suksi ei antanut mahdollisuuksia. Kävelimme siis Jaarikanmaalle ja takaisin. Neva oli luminen mutta vetinen: hirvikin  oli joutunut turvautumaan pitkospuihin upottavalla suolla. Vesi oli lähellä paksun lumen alla, kunnon pakkasia ei ollut näkynyt, jotka olisivat lämpimän turpeen jäädyttäneet. Kahdekan kilometrin kävely siitä tuli ja hyvä päätös vuodelle. Laskeskelin mielessäni, että olin tänä vuonna käynyt Siikanevan tai lähistön maisemissa tammikuussa, huhtikuussa, toukokuussa kahdesti, kesäkuussa, heinäkuussa, syyskuussa,  marraskuussa ja joulukuussa kahdesti. Mitenkähän ensi vuonna?

Metsäjänis oli ainoa isompi elikko jota hanki näytti kantavan

Pitkospuut olivat kaivaantuneet esiin lumesta, jokainen hutiaskel tiesi sulaa vettä.

Pirkospuut olivat tarpeen!

  

Villapaitakeli!

Hirvi pitkospuilla

Jaarikan vahti

#38/17 Joulupäivien reissut Kintulammelle 25.12 ja 26.12

Joulupäivän kävely Kaukaloisen uudelle laavulle

Joulupäivän sää oli mitä mainioin, -5 astetta pakasta, vähän aurinkoakin ja maassa lunta kymmenisen senttiä. Läksimme polttamaan vyötärölle rakennettuja jouluruokia Kintulammen suuntaan lukijamatkan merkeissä. Blogin lukijoiden keskuudessa suoritettu arvonta osui tällä kertaa satakuntalaiseen seuraajaamme, rouva E:hen , joka ottikin polkuhaasteen rohkeasti vastaan.

Ajoimme Vattulan P-paikalle, tie oli aurattu ja parkkiksella oli yksi autokin. Alun perin ajatuksena oli kävellä suorinta tietä Kaukaloisen uudelle laavulle, mutta lumisesta metsästä lumoutuneina tulimmekin toisiin aatoksiin ja läksimme laavulle pidemmän kautta, Vattulan aarnimetsän kautta kulkien. Polun varrella törmäsimme vanhaan tuttuun, Vattulan Vanhaan Isoon ja tervehdimme häntä lämpimästi. Käpytikka nakutteli jossain, muuten metsä oli hiljainen. Vastaan tuli myös parikin ryhmää ihmisiä ja pari lumesta hullaantunutta koiraa. Polku oli tallattu, mutta kapea. Viittoja näkyi risteyksissä, keltaisia merkkejä ei ollut kuitenkaan vielä maalattu puihin kaikilla välillä. Maasto oli kaiken kaikkiaan märemmässä kunnossa kuin muistan koskaan aiemmin nähneeni. Kosteikossa makasi vesi lammikoissa ja uudet pitkokset olivat tarpeen, vaikka kesemmällä ne varmasti jäävätkin kuiville. Joku oli ollut jo suksilla liikenteessä, mielihalut siihen suuntaan heräsivät välittömästi.

Laavu löytyi tutulta paikalta Kaukaloisen kalliolle. Täällä yövyttiin kodassa porukalla yksi joulukuun myrsky-yö pari vuotta sitten. Nyt oli paikalla toinen , lempeämpi ja valkoisempi henki.Laavu oli uutuuttaan hohtava ja malliltaan perinteistä sopivasti poikkeava, erilainenkin. Tutun arkkitehdin suunnittelema. Joimme kuumat mehut ja läksimme takaisin P-paikalle Kirkkokiven kautta. Kirkkokiven laavun paikalla oli vasta perustukset ja puuvaja odottamassa ensi kevään rakennustöitä. Paljon saa tämäkin alue uusia kävijöitä tulevaisuudessa kun tietoisuus merkityistä reiteistä ja laavuista leviää laajemmalti. Ehkäpä jossain hieman syrjemmässä säilyy vielä vanhat sienipaikatkin piilossa uusilta kävijöiltä...

Porukka polulla. Etualalla lukijakilpailun voittaja, rouva E. Satakunnasta.

Tervehdys, oi Vattulan Iso Vanha!

Kaikki ojat olivat vielä sulia

Vattulan kerrostaloja

Vattulan länsipään opasteita. Voimalinja piti melkoista mekkalaa surinallaan!

Kapeita polkuja

Kaukaloisen kalliolla

Kaukaloinen

Polku oli poikkeuksellisen märkä tänä vuonna vetisen syksyn jälkeen

Tapaninpäivän hiihtoretki Kintulammella

Joulupäivästä oli jäänyt takaraivoon kutkuttava tunne, että pian pitää päästä lumiseen metsään umpista hiihtämään. Tuumasta toimeen ja auringon kanssa ylös aamulla. Se tosin ei ollut kummoinenkaan saavutus kun vuoden pimeintä viikkoa eletään. Kintulammen kämpän parkkipaikka oli kuitenkin tyhjä kun yhdentoista maissa sinne ehdimme. Tainalla oli jalassa ensi kertaa uudet sukset, samta jotka ostin viime syksynä tori.fi:stä kahdella kympillä. Oli vain hieman huonot hiihtosäät viime talvena...Sitä mukavampaa oli nyt suksia lumiseen metsään!

Lunta olikin todella hyvin. Yöllähän oli satanut vielä viitisen senttiä lisää, joten metsässäkin oli tarpeeksi lunta sivakoimiseen. Seurailimme parkkipaikalta lähtevää, uutta polkulinjaa pojjoiseen, kunnes kadotimme sen vesipainanteen kohdalla pyöriessä. Se ei kuitenkaan matkantekoa haitannut, sillä metsä oli täyskokoista komeaa ja väljää kuusikkoa, jossa suunnan ottaminen oli helppoa. Saavuimme takaisin polulle kintulammen rannassa. Kintulammen laavupaikka oli vielä vanhalla mallillaan, eli laavu rakentamatta. Ensi keväänä täälläkin varmaan tilanne muuttuu. Rantapolulla tuli vastaan päivän enimmäiset vastaantulijat ja lisää tuli heti Kintulammen kämpän kohdalla. Jatkoimme kohti parkkipaikkaa metsää pitkin ja onnistuimme ohittamaan vähin äänin yli kymmenen hengen porukan, joka kulki tietä pitkin. Parkkipaikka olikin täyttynyt poissa ollessamme. Laskimme molempien P-paikkojen autojen yhteislukumääräksi 13!

Päätimme vielä käydä katsomassa Saarijärven uutta, kierrätyshirsistä rakennettua laavua. Sukset jätimme suosiolla autoon, muistikuva reitistä nuotiopaikalle oli kivinen ja möykkyinen. Laavulla olikin jo lapsiperhe makkaranpaistossa ja kaksikin koirapariskuntaa. Puuhuolto alkaa kuulemma vuodenvaihteessa laavuilla. Täytyypä odotella helmikuun koville pakkasille ennenkuin näin suosituille laavupaikoille yöksi uskaltaa. Ehkä kaukaisin nuotipaikka, Kaulamoinen, voisi olla potentiaalinen yöretken kohde?

Katsastimme nopeasti laavun ja polkujuoksimme autolle. Olipa todella lupaavan talvinen aloitus hiihtokaudelle ja jo näin joulukuussa. Kun tietää, että Juupajoen ylängöllä on aina enemmän lunta kuin Tampereella, niin muutaman päivän päästä umpihankihiihtämistä on luvassa oikein kunnolla!

Patsaat asemissa kotipihassa aamulla

Uudet Lampiset ensimmäistä kertaa jalassa

Hyvä on hiihtäjämn hiihdellä...

Talvi!

Pahkapää

Saarijärven laavu

Saarijärvi ja pettävä lumipeite ohuen jään päällä