#17/17 Kehrääjää kuuntelemassa Siikakankaalla 22.6.

Paitsi että kehrääjä ei surissut. Tai olin väärässä paikassa. Tai nukuin liian sikeästi.

Ehkä vielä viime viikon Montenegronreissun jäljiltä olin sen verran väsynyt, että tuli nukuttua kyllä hyvin ja sikeästi. Riipparin pystytin Kilpilammin tuntumaan, tuossa muuten mainio leiripaikka tulevaisuudessakin. Ken lienee rakentanut oikein laiturinkin lammen rantaan?

Heräsin yöllä ja nousin kuulostelemaan josko kehrääjä olisi surissut. Muuta sirkutusta kuului tuolloin, noin kello kolmen aikaan, muttei kehrääjää. Laiskuus iski, joten menin takaisin nukkumaan. Jäänee siis kehrääjänkin bongaus ensi vuoteen näin ollen.

Ken lienee laiturin rakentanut? Metsähallitus?

Yhtä vaille juhannusyö

#16/17 Montenegro 2017: 5. retkipäivä 

5. retkipäivä 14.6: Vranjak - Ogorela glava summit (1988m) - Goles katun - Biogradska

11,5km, ylös 350 m, alas 1000m, kävelyaika netto noin 5h 

Tälle päivälle meillä oli tiedossa siirtymä alas Biogradskan kansallipuiston ytimeen, josta siirtyisimme autokyydillä Durmitorin kansallispuiston laitamille. Matkalle meillä oli olemassa kaksi vaihtoehtoa, ns yläreitti ja vaihtoehtoisesti alempana kulkeva polku. Sateen sattuessa alareitti olisi ollut suositeltu, mutta koska Vlatko meille välittämän viestin mukaan ainakin aamupäivä olisi sateeton valitsimme ylemmän näköalareitin.

Hyvästelimme siis eiliset matkakumppanimme ja ekokylän ystävällisen henkilökunnan ja lähdimme matkaan taas kerran tukevan aamiaisen turvin. Ja matkanteko olikin taas varsin nautinnollista, sillä sateen sijasta aurinko porotti lähes siniseltä taivaalta. Muutaman tiukan nousun jälkeen jatkoimme kävelyä harjanteen päällä melkein samalla korkeudella. Vasemmalla puolen vuoret laskivat lempeästi polveilevina niittyinä, vasemman puolen jyrkänteen taas näyttäessä maisemia syvälle Biogradskan metsien peittämään laaksoon.

Aamuherätys

Näkymä taaksepäin. Vranjak näkyy vielä oikealla rinteellä

Mustikkaa

Aina ylös yrittää...

Pitkin harjannetta länttä kohden

Katse kohti Biogradskaa

Biogradskan pohja jossain alhaalla

Mehiläishaukka tai joku? Näitä näkyi lähes joka päivä

Kun olimme aikamme kävelleet lähestyimme lounaspaikkaa, Goles katunia. Tällä kertaa meillä ei siis ollut tavallisia lounasleipiämme mukana, vaan Vlatkon suositusten mukaan pysähdyimme paikalliseen "ravintolaan" lounaalle. Jo kaukaa lähestyessämme näimme, että täällä lampaita on. Kävelimmekin yhtämatkaa lammaslauman kanssa alas kylään, joka koostui käytännössä kahdesta ruokakunnasta, lammaspaimenten pienestä mökistä ja meidän kohteestamme, maatalosta. Maatalo tarjosi ruokaa satunnaisille ohikulkijoille (jota ei varmaan ihan ruuhkaksi asti ollut) ja maatilamatkailu-tyyppistä majoitusta pikku mökeissä (5 kpl). Palvelualtis ja seurallinen vanha pari pisti meille pöydän koreaksi ja isäntä selitti innoissan kaikenlaista. Valitettavasti hän ei osannut sanaakaan englantia ja meidänkin serbokroatiamme oli matkaoppaasta kopioidun sanaston varassa. Oluen ja viinin saimme ainakin tilattua ja juustoa ja leipää. Nämä olivatkin totuttuun tapaan todellista lähiruokaa, oluen ollessa varmaan ainoa ulkomaailman tuote. Ruokailimme katoksessa ja ihailimme samalla pikkulaakson idylliä. Hevoset olivat vanhan isännän ylpeys, sen verran kävi selväksi miehen puheista.

kohti Golesia, lampaa seurana

Kylä eli käytännössä maatila majoitusmökkeineen

Tyypillinen lounas: upporasvassa paistetut leivät ja tavalllinen leipä, juusto ja voi, tomaatit, kaikki itse tehtyä. Huomaa myös mustikkamehu!

Goles katunista olikin enää pieni heitto Biogradska Goren rajalle. Biogradska on käytännössä yksi iso, 54 neiliökilometrin kokoinen vanhan metsän peittämä laakso. Se on myös suosittu matkailukohde, koska perille Biogradska Jezero -järvelle ja sen rannalla sijaitsevalle infopisteelle pääsee autolla. Kuitenkin suuri osa puistosta on käytännössä polutonta metsää ja näimmehän mekin vasta ensimmäiset vastaantulijat polulla vasta ihan järven laitamilla, reitin lopussa. Koska alue on ollut rauhoitettu jo vuodesta 1878 asti, on sen puustokin ehtinyt rauhassa kehittyä aarniometsäksi. Kun Golasin sijaitsi noin 1700-1800 metrissä ja Biogradska Jezero noin 1100 metrin korkeudessa, meillä oli noin 700 metrin pudotus alaspäin ja vain noin parin kilometrin matkalla. Rinne oli siis melko jyrkkä ja kiitimme onneamme että luvattu sade ei ollut vielä tavoittanut meitä; rinne olisi ollut mutainen ja liukas sateella. Sen verran paljon pudotusta matkalla oli, että ehdimme nähdä monta kasvillisuusvyöhykettä. Yläosan pyökkimetsä muuttui pihtaa ja kuusta kasvavaksi järeksi metsäksi alaspäin mentäessä. Aluskasvillisuus oli monessa kohden täynnä kukkia metsästä huolimatta.

Ylärinteen pyökkejä

Kukkia täälläkin

Vähän isompi pihta

Tuumaustauko

Jyrkkä rinne tuntui polvissa ja reisissä

Rinne oli pitkä, mutta se loppui aikanaan. Vähän kiirehdimme myös askeliamme, kun taivaalle tuntui alkavan kasaantumaan tumimia pilviä. Tulimme järven rantaan hikisinä, joten oli selvää, että uimaan piti päästä. Ehdimme ottaa muutamat vedot, kun alkoi tuulla rajusti. Sade oli tulossa. Puimme päällemme ja lähdimme kävelemään kohti infokeskusta. Samalla alkoi satamaan. Hyvä ajoitus!

Järvellä

Olimme soittaneet kuskillemme puhelun ja hän odottelikin meitä laukkujemme kanssa inforakennuksen luona. Hyppäsimme autoon ja maisema alkoi vaihtua vauhdilla. Olimme matkalla kohti Durmitoria, toista kansallipuistoa. Matka kesti parisen tuntia, ajoimme kapeita teitä. Matkalla pysähdyimme ihailemaan Tarajoen kanjonin yli kulkevaa korkeaa kaarisiltaa. Satoi ja ukosti, välillä salamat iskivät kanjonin seinille kovalla voimalla. 
Ajomatkan jälkeen majoituimme Zabljakin turistikaupunkiin Durmitorin rajalle. Mutta siitä lisää seuraavassa osassa...

Tie noudatteli Tarajoen kanjonia

Silta yli Taran

Kanjoni sillalta kuvattuna