#16/17 Montenegro 2017: matka ja 1. retkipäivä 

Paluu Mustille vuorille! Matkapäivä 9.6.

Montenegroon, taas. Miksi ihmeessä?

Teimme viikon kävelyreissun Montenegron eteläosissa viime lokakuussa, syyslomalla. "Self-guided trip" oli (paikallisen matkanjärjestäjän) Zalazin ainoa ilman opasta suoritettava optio. Reissun jälkeen kyselimme Vlatkolta, josko jotain muitakin itsekseen käveltäviä reissuja olisi kuitenkin tarjolla? Ei virallisesti, mutta olisi kuitenkin yksi, pohjoisessa tehtävä reitti, jonka gepsinlukutaitoinen voisi kenties kävellä...
Syntyi ajatus palata takaisin, ikäänkuin suorittamaan maan kartoitus loppuun. Lisäpontimena oli Vlatkon jutut, joiden mukaan pohjoisen vuoret olisivat "jotain muuta" kuin kävelemämme rannikkoreitti. Viestittelimme aiheesta alkuvuodesta ja pian lento Dubrovnikiin olikin jo varattu.


Parastahan tällaisessa toisen järjestämässä paketissa on helppous. Kun astelimme Dubrovnikin lentoaseman tulohalliin, tutut kasvot hymyilivät vastassa. Milinko, jonka talossa yövyimme lokakuussa Perastissa, toimi tälläkin kertaa kuskinamme. Tällä kertaa matka oli vaan hieman pitempi, sillä ajoimme kuusi tuntia kapeita teitä pohjoiseen. Rannikon karut ja kiviset vuoret vaihtuivat pikkuhiljaa vihreämpiin näkyviin. Kävimme tervetulleella lounaalla (herätys oli ollut kotona jo kello 3 aamulla) matkalla ja saavutimme reitin lähtöpisteen, Andrijevican pikkukaupungin iltakuuden jälkeen. Majoituimme kaupungin ainoaan hotelliin ja valmistauduimme tulevaan viikkoon kunnon yöunilla.

Matka vei läpi Moracan kanjonin Podgoricasta pohjoiseen

1. retkipäivä 10.6: Andrejevica - Stavna

15km, ylös 1050 m, alas 100m, kävelyaika netto noin 5h 30 min

Jossain vaiheessa vuotta Andrejevicassa varmaan on matkailijoita, sillä majoitushotellimme oli kohtuullisen iso., mutta aamiaisella olimme kyllä ainoat asiakkaat valtavassa ravintolasalissa.Tuhdin aamiaisen jälkeen ostimme vielä  muhkeat lounasleivät reppuumme ja astelimme ulos kaupungista. Soratien pää löytyi gepsin avulla,  päivän reittimme kulki lähes kokonaan merkittyjen polkujen ulkopuolella. Kartankin olimme saaneet, mutta se oli kyllä aika käyttökelvoton tarkempaan suunnistukseen - polkujen ja pikkuteiden verkosto elää omaa elämäänsä, eikä ollut tallentunut kovinkaan hyvin paperille. Näin ollen gepsin oli pääasiallinen ohjaajamme matkalla. Jo pienen matkan päästä pikkukaupungista sukelsimme suoraa idylliseen maaseutumaisemaan. Joitakin pikku taloja oli matkan varrella, mutta pian nekin loppuivat. Polku kaarteli jo edelliskerralta tutuiksi käyneissä pyökkimetsissä, mutta myös paljolti kukkakedoilla. Ja millaisilla! Täällä pohjoisessa oli vielä alkukesä (ja ylempänä vielä kevätkin), joten kukkaloisto oli aivan erilainen kuin taannoisella syksyreissulla. Eläinhavaintojakin teimme: iso haukka (ehkä mehiläishaukka) nousi läheltä niityltä siivilleen. Näitä isoja haukkoja näimmekin reissun jokaisena päivänä. Metsäpätkällä kulkiessa iso näätäeläin juoksi tien poikki, olisko ollut kärppä vaiko joku muu, isompi otus? Ainakin maamyyrän eli kontiaisen tunnistimme hyvin, puoliksi syötyä eläintä oli helppo tarkastella. Palokärkikin nakutteli jossain metsän siimeksessä.

Tilaa oli aamiaisella..

Pois kaupungista, pian!

Polun pää on löytynyt

Ylös pyökkimetsään

Pyökki juurineen

Tuttuja sieniä!

Hirvenkello

Hämärä pyökkimetsä on kuin puisto, ilman aluskasvillisuutta

Ylöspäin

Kukkia!

Rinne oli paikoin jyrkkäkin, mutta väriloistossa!

Vähitellen maasto muuttui avoimemmaksi. Metsiköt jäivät sirpaleisimmaksi ja siirryimme entistä avoimempaan niittymaisemaan. Söimme eväät muurahaisten seurana ja lepäsimme hieman. Oli aika kuumakin välillä, lämpötila huiteli 20 paremmalla puolella, mutta varjottomalla osuudella aurinko porotti kuumasti niskaan. Jostain kaukaisuudesta alkoi näkyä Komovi-vuorten huiput, näky joka tulisi seuraamaan meitä retken ensimmäiset viisi päivää. Jossain vuorten juurella oli kohteemme, Stavna Eko Katun (Katun=kylä). 

Pakollinen "Sound of music"-poseeraus

Komovin huiput näkyvät jo!

Maisemissa oli jo Ala-Alppien avoimmuutta ja vehreyttä

Harjannetta pitkin kohti Komovia

Saavuimme Stavnaan aikataulun mukaisesti. Vaikka nousua oli ollut yli kilometrin, niin jyrkän alkukipuamisen jälkeen matka sujui nopeammin. Vähän jalat kipuilivat, meillä molemmilla oli ennen matkaa hieman huolta miten kipeä nilkka (Taina) ja kipeä polvitaive (Masi) matkasta selviävät. Toistaiseksi hyvin, vaikka polvitaipeen takaa tuntui jomotus nousevan ylemmäs reittä pitkin.
Stavna Eko Katun oli rivi harjakattoisia pikku mökkejä mahtavassa maisemassa. Mökkikylä oli itävaltalaisten vuoristoharrastajien rakennuttama ja Montenegrolle lahjoittama kokonaisuus: majoitusmökot ja ravintolarakennus, jota ylläpiti erittäin palvelualtis ja mukava paikallinen perhe. Itävaltalaiset ja saksalaiset ovat tehneet kovasti työtä  hiking-kulttuurin nostamiseksi Montenegrossa. Reittejä on rakenettu ja merkitty maastoon, vaikka kattavaa majoituspaikkojen verkostoa vuoristossa ei olekaan. Montenegrolaisessa kulttuurissa vuoristokävely huvikseen on vielä uusi ja harvojen harrastus. Sen sijaan näimme paljon vanhaa paikallista kultttuuria eli kesäkyliä (katun=kylä), joihin laaksoissa asuvat ihmiset muuttivat lumisen kauden jälkeen asumaan ja karjaa laiduntamaan. Mökit näissä kylissä olivat pieniä ja vaatimattomia, kesäkäyttöön tarkoitettuja. Karjaa, niin lehmiä, lampaita kuin hevosiakin oli paljon, sillä vuoristojen niityt olivat täynnä luonnonrehua. Tällainen vuodenkierto on edelleen käytössä maassa, vaikkakin arvaten pikkuhiljaa muotoaan muuttaen.

Pari muutakin mökkiä oli käytössä, muita retkeilijöitä ei kuitenkaan mökeissä ollut majoittuneina. Lepäilimme, söimme tuhdin iltapalan ja vamistauduimme toiseen retkipäivään.

Stavana Eko katun ja maisema Komovin huipuille

Iltapalaksi voitaikinan sisään leivottua pinaattia eli perinteinen" purek".

#15/17 Puurijärvi on Lintujärvi! 31.5

Paluu tammikuun maisemiin

Työreissu Raisioon ja takaisin. Takaisin ajaessa eksyin Puurijärvelle. Matkan varrella, melkein.

No ehkä se vähän kiertää, mutta ei paljon. Ajoin Kärjenkallion lintutornin P-paikalle. Kärjenkallion lintutorni on järven torneista keskimmäinen ja isoin.
Kävimme Isosuolla tammikuun 21. päivän reissulla. Silloin oli suo hiljainen, vaikka näimmekin vuoden ensimmäisen "merkittävän" lintuhavainnon, suon käkkyrämännyiltä toiselle lepattelevan varpushaukan.
Nyt oli meininki ihan toista luokkaa, suorastaan ylitsepursuavan eläväistä. Vaikka päivä oli pilvinen ja kovin tuulinenkin, järvi  kuhisi elämää. Jo matkalla tornille, muutama kymmentä metriä autolta näin suosikkilintuni, pimeiden kuusikoiden ahertajan, puukiipijän. Hieno lintu ja tällä kertaa sain jopa kuvankin otettua:

Puukiipijä oksien välissä, suunta ylöspäin

Matkan varrella tornille oli rakennettu lava tarkkailua varten. Kiikaroin tovin eteen avautuvaa maisemaa. Sinisorsia, naurulokkeja ja mahdoton määrä mahdotonta nopeutta kiitäviä tervapääskyjä (joista ensimmäiset olin nähnyt pari päivää aiemmin Iidesjärven lintutornilla). Hetken aikaa kiikaroituani näkökenttään osui poikkeava lintu: puiden latvojen yläpuolella liitävä haukka! Sain aika pitkään tutkiskella linnun muotoa ennen kuin se hävisi puiden taakse. Värejä ei erottanut ja profiili näytti tummalle vaaleaa taivasta vasten. Pää kenties erottui vaaleampana. Leveä pyrstö ja sulavat siivet, ainoat mahdolliset lajit ovat tuulihaukka tai nuolihaukka. Kallistun edelliseen, mutta määritys ei ole varma.

Nuolihaukka ylh, tuulihaukka alh (nettikuva) Tuulihaukalla kuvassa pyrstö supussa.

Tarkkailulava

Kun lähdin lavalta niin tajusin, että kovasta tuulesta huolimatta kaikki humina ei olekaan ihan pelkkää tuulta vaan...kaislikossahan puhaltelee kaulushaikara!  Lintu tai linnut jaksoivatkin puhallella pulloon aktiivisesti koko vierailun ajan. Jännä ääni, yhtä aikaa vaimea mutta todella kantava. Tyynenä iltan kuulemma kantaa useamman kilometrin.

Kärjenkallion lintutorni on yksi Suomen isoimpia, korkeutta peräti 18-19 metriä. Tornin peruskorjaus valmistui tänä keväänä ja torni olikin hyvässä ja turvallisessa kunnossa. En ehtinyt edes tornin huipulle asti kun taas tapahtui: valtava lepatteleva lintu järven yllä ja variksia kimpussa. Tuttu näky Merikarvialta, merikotkahan se siinä! Vaikka merikotka on ylivoimiasesti tutuin petolintu itselle, niin kyllä sen näkeminen aina sykähdyttää, varsinkin näin sisämaan maisemissa. Itse asiassa enhän merikotkaa ole ikinä sisämaassa ennen nähnytkään.

Eikä kahta ilman kolmatta tai kolmansia. Näin vielä tornista kolmannenkin päiväpetulintulajin ja kolmeen eri otteeseen: ruskosuohaukat paimensivat veden päällä ja lokit taas vuorostaan niiden kimpussa. Mustat siivenkärjet, vaalea siipien alapuoli ja ruskeat isot siipilaikut, lintuoppaan mukaan määrityksen mukaan siis toisen kesän uros (tai siihen suuntaan).

Lintutorni hakamaan takana metsikössä.

Kärjenkallion iso torni

Kurkistus lintuparatiisiin

Nokikana allikossa

Kosteikkoa

Söin välillä alhaalla tuulen suojassa vähän eväitä  ja kiipesin sitten uudemman kerran torniin ennen kuin suuntasin autoa kohden, verkkaisesti ympäristöä tarkkaillen. Kosteikossa vilahti musta lintu, hetken jo toivoin liejukanaa, mutta ihan tavallinen nokikana se siellä valkoisine nenineen suki höyheniään.

Koska kerran paikalle olin tullut, niin ajattelin vielä piipahtaa järven pohjoispään tornilla parin kilometrin päässä. Ja käyntihän kannatti. Tämä torni oli ihan erilaisessa ympäristössä, ruovikkoisen joen varrella pienen polun päässä. Jo menomatkalla jouduin useamman kerran pysähtyä kuuntelemaan ääniä, sillä eri pikkulintujen ääni kuului piinaavan kovaa pusikoista. Ketään ei kuitenkaan näkynyt. Itse tornista ei ihmeitä näkynyt, mutta viereisesät metsiköstä kuului ensi kerran tänä keväänä (toukokuun viimeisenä) tiltaltin tasaisena kulkeva tilttaaminen. Paluumatkalla sain sitten sekä ääni- että näköhavainnon toisesta kevään ensihavainnosta, eli ruokokerttusesta. Kuuluva rätisevä laulu, tämän voisi jopa oppia tunnistamaan ulkomuistista! Ja kuin pisteenä i:n päälle, ihan auton läheltä sain vielä yhden ensihavainnon: punavarpusen tunnistetteva tervehdys ja vielä näköhavaintokin. Kyseessä oli nuori uros, sillä punaista oli vasta ihan vähän kyljissä, eli räiskyvän punaisesta, oppikirjamaisesta ulkomuodosta oli vasta häivähdys höyhenissä.

Ruokokerttunen, vaalea maha, silmäjuovat, tumma selkäpuoli ja siivet

Jokivarren ruovikkoa, ruokokerttusen maita

Jokimaisemaa tornista

Pitkäpyrstö langalla

Uudet lajit Suomi 100-haasteeseen:
83. Tervapääsky (maanantaina Iidesjärvellä)
84. Räystäspääsky (Kokemäenjoen ylitse menevällä sillalla)
85. Kaulushaikara (Kärjenkallio, Puurijärvi)
86. Tiltaltti (Pohjoispään torni, Puurijärvi)
87. Ruokokerttunen (Pohjoispään torni, Puurijärvi)
86. Punavarpunen (Pohjoispään torni, Puurijärvi)

Muita havaintoja: puukiipijä, käki, tuuli/nuolihaukka, merikotka, ruskosuohaukka, nokikana, haapana, tervapääsky (lisää), kurki, joutsen, naurulokki, töyhtöhyyppä, laulurastas